Pojat sinkeissä

Svetlana Aleksijevitš - Boyz in Zinc

Jo hyvä tovi sitten luin toisen teoksen Svetlana Aleksijevitsiltä, "Boys in Zinc". En löytänyt kirjaa suomennettuna, joten luin englanninkielisen käännöksen. Kirja tuntui ajankohtaiselta maailmantilanteen huomioiden, vaikka kertoikin tapahtumista noin 40 vuotta sitten.

Kirja tarjosi ruohonjuuritason näkökulmaa Neuvostoliiton Afganistanin sotaan. Kylmän sodan loppunäytöksiin kuulunut Afganistanin sota ilmeni hyvin erilaisena yksilön näkökulmasta mitä toinen maailmansota. Vertailu mielessäni syntyi siis teoksen "Sodalla ei ole naisen kasvoja" kanssa, josta kirjoitin aiemman blogipostauksen. Siinä missä "suuri isänmaallinen sota" ilmeni aikalaiskertomuksissa oikeutettuna eloonjäämistaisteluna, Afganistanin sotilaat eivät oikein tienneet minkä vuoksi he taistelivat. Vertaukset Yhdysvaltain Vietnamin sotaan eivät ole tuulesta temmattuja. Kotimaahan palaavat sotilaat jäivät usein ulkopuolisiksi, siviilit eivät ymmärtäneet useinkaan koko sotaa.

Neuvostojärjestelmän sekopäisyys ilmeni niin haastateltujen tarinoissa sodasta, kuin myös Aleksijevitsin kohtaamista reaktioissa itse teokseen sen julkaisun jälkeen. Kirjaan on sisällytetty kuvauksia absurdiutta lähentelevistä oikeudenkäynneistä, joissa päädyttiin syyttämään kirjailijaa muun muassa siitä, että ei ollut vääristellyt totuutta. Kyseinen episodi tuntui jotenkin summaavan koko sodan ja sen hyökkäävän osapuolen.

Sodalla ei ole naisen kasvoja

Svetlana Aleksijevitš - Sodalla ei ole naisen kasvoja

Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin kirja "Sodalla ei ole naisen kasvoja" tarttui kirjastokäynnillä herätelainauksena matkaan. Joskus – tai siis useimmiten – loistavat teokset löytää täysin sattumalta. Voiko hyvää kirjaa edes tarkoituksella löytää?

Kirjaan on kasattu sopivasti sommitellen toisen maailmansodan aikaisia muistoja Neuvostoliiton asukkailta, pääasiassa naisilta. Aleksijevitš käytti vuosia sotaveteraanien ja muiden sodan kokeneiden haastatteluihin, ja teoksen suurena ansiona voi nähdä syvyyden, johon haastatteluissa on päästy. Kirjan pääteema, joka jo nimestä ilmeneekin, on naisnäkökulma sotaan, ja tässä tapauksessa toiseen maailmansotaan. Muita teemoja ovat ihmisyys ja mitä sota siitä paljastaa, tunteet sodassa, ja muutakin voisi vielä listata.

Kertomusten sisältö puistattaa kirjaa lukiessa miltei jatkuvasti. Sodasta harvemmin kerrotaan kuten tässä teoksessa, ja ymmärrän Nobel-ansiot. Haastatelleet olivat pääasiassa osallistuneet taisteluihin saksalaisia vastaan. Saksa-Neuvostoliitto -sota toisessa maailmansodassa menee eittämättä hirvittävimpien konfliktien joukkoon ihmiskunnan historiassa. En muista lukeneeni kirjaa tai nähneeni elokuvaa, mikä olisi yhtä suoraan ja hirveänä tuonut sodan kauhut, julmuuden ja tuon ajan vihan mielettömyyden silmille. Ehkä niitä on, mutta pitää ainakin hetki pitää taukoa ennen kuin pystyy seuraavan vastaavan lukemaan.

Onnellisesta elämästä

Seneca - Of a Happy Life (De Vita Beata)

Jo unohtuneesta syystä johtuen päädyin lukemaan Senecan filosofiaa onnellisen elämästä. Oppiaineeksi kyseessä on ainakin kiintoisa aihe.

Filosofinen pohdinta tuntuu keskittyvän hyveen ja mielihyvän erotteluun ja niiden keskinäiseen suhteeseen. Onnellisessa elämässä pitäisi pyrkiä – vastoin massojen taipumuksia – hyveen tavoitteluun ulkoisen fylgreenin ja mielihyvän tavoittelun sijaan. Hyve tekee elämästä onnellisen.

Säväyttävän alun jälkeen kirja kuitenkin muuttui hieman jauhamiseksi, joka tuntui pikemminkin Senecan pohdinnalta stooalaisen filosofian soveltamisesta hänen omassa elämässä ja elämänkatsomuksessa. Voi toki olla, että oma ajatuksenlennon sisäistys ei napannut kiinni kaikkia nyansseja.

Roomalaiseen tyyliin Seneca nojaa vahvasti muiden tuotosten soveltamiseen. Muun muassa Sokratesta siteerataan paljon. Ehkä juuri soveltava ote tekeekin tästä teoksesta melko miellyttävää luettavaa. Tosin, antiikin filosofia tuntuu yleensä olevan myöhäisempää filosofiaa kevyempää muutenkin.

Saatana vierailulla

Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

Tuli luettua hieman suurempi klassikko tällä kertaa. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan lienee 1900-luvun romaanien kovimpia jyräyksiä. Teos oli joskus tarttunut matkaan kirjakaupasta, ja viimein – ilman sen kummempia ennakko-odotuksia – rupesin sitä rouskuttelemaan. Makuelämys oli täyteliäs, joskin hieman raskas.

Iso osa teoksen viehätyksestä lie ollut kritiikki kommunistista järjestelmää kohtaan satiirin muodossa. Näin epäkommunistisena ja Neuvostoliiton aikaan lähinnä potkuhousuissa kulkeneena tällaiset aspektit eivät suuremmin kosketa. Varsinainen tarina kuitenkin on jo riittävän mukaansatempaava ja sisällöllinen, että romaanista saa paljonkin irti. Syleilevä maaginen realismi on myös jotain, mikä viehättää. Omaan makuun henkilöhahmoja on kyllä jopa hieman liikaa, ja niiden kanssa tahtoi mennä sekaisin. Päähenkilöissä pysyin kuitenkin mukana.

Joka tapauksessa, Saatanan reissua Moskovaan voisi luonnehtia hulppeaksi mestariteokseksi. Venäläinen kirjallisuus on maineensa veroista!

Synkempää todellisuutta

Kenneth Eriksson & Jeanette Björkqvist - Kovat kadut - Ammattirikollisten jäljillä

Joskus innostun lukemaan hieman uudempiakin julkaisuja. Jonkin verran julkisuudessa pyörinyt hahmo Kenneth Eriksson herätti kiinnostuksen tämänkertaista teosta kohtaan. Kyseessä on siis vanha kyttä, kuka on silloin tällöin näkynyt mediassa ihmiskaupan poliisitutkintoihin liittyvissä jutuissa. Todellisuuden synkempi puoli kiinnostaa itseäni jollain pimeällä tavalla, joten näin hieman vaivaa ja hain kirjan jopa hieman kauempana olleesta paikalliskirjaston toimipisteestä. Lähimmästä toimipisteestä se oli jo lainassa, ja varausta olisi saanut odotella jopa niinkin kauan kuin viikon.

Kirja on siis muistelmateos "Kentsun" eli Kenneth Erikssonin urasta. Vaikka sisältöä on kolmatta sataa sivua, jäi itselleni kuva, että tässä kerrotaan vain muutamat parhaat – tai pahimmat – tarinat päältä. Teoksen kirjallinen tyyli on koruton ja suoraviivainen, ilmeisesti päähenkilöä mukaellen. Sisällössä oli imua itselleni sen verran, että kirja meni miltei yhdeltä istumalta.

Sisältö olisi monilta osin voinut järkyttää, jollei olisi jo osannut odottaa kyseisenlaisia kauheuksia. Iso osa sisällöstä liittyy prostituutioon ja sen ympärillä pyörivään toimintaan, erityisesti ihmiskauppaan. Kentsun näkemykset näistä aiheista ovat sellaisia, että niiden soisi olla tapetilla mediassa isosti. Erikssonilla lie parhaita todellisuuteen kiinnittyneitä näkemyksiä aihepiiristä mitä Suomeen tulee. 

Kirjassa oli mielenkiintoinen pointti siitä, kuinka prostituutiotoiminta aikoinaan oli hyvää bisnestä vielä 90-luvulla monelle mediajulkaisulle, mm. Helsingin Sanomille, escort- ja päiväkahviseurailmoituksineen. Medioiden puolueettomuus aiheen suhteen on saattanut siis ainakin silloin olla kyseenalaista. Ajatuksia herättävää.

Hieno kirja, suosittelen mikäli yhtään kiinnostaa!

Vanhoja kummitusjuttuja

Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia - Toimittanut Matti Järvinen

Maupassantin "Käsi" -novellia etsiessä päädyin lainaamaan kokoelman vanhoja kauhunovelleja. Kyseinen kokoelma oli ainoa teos, mistä Käsi löytyi suomennettuna kirjaston kokoelmista. Mukaan tarttui myös kasa muita Maupassantin novelleja. Ehkä nekin vielä aiheuttavat blogitekstin kirjoittamisen jossain vaiheessa.

Matti Järvisen toimittama "Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia" on kokoelma suomennettuja tarinoita, joiden tekijänoikeudet ovat jo vapautuneet. Puhutaan siis usein jopa yli sata vuotta vanhoista novelleista. Yhdistävänä teemana kokoelmassa on kauhu, ja iso osa on jonkin sortin kummitustarinoita. 

Jos kauhun kirjoittaminen kiinnostaa, niin kokoelma tarjoaa hyvää tutkimusmateriaalia menneisyydestä. Itselleni pisti yhdistävänä tekijänä silmään tietynlainen hidas nostatus ja vihjailu melkein joka tarinassa. Hyvä tovi sitten lukemani "Tuoretta verta - Kauhukirjoittajan opas" mainitsi juurikin tällaisen metodin paremman kauhun kirjoittamiseen. Ehkä kyseessä on siis hyvä temppuilu, kerran kauhukirjoittajat ovat siihen jo pitkään turvautuneet.

Ehdottomasti huikein kauhunovelli omaan lukijan korvaani oli kokoelman ensimmäinen, Fitz-James O'Brienin "Mikä se oli?". Vaikka tarinassa ei loistettu erityisen luovilla tai hirvittävillä sisällöllisillä keksinnöillä, sai se karvat nousemaan pystyyn niin lukiessa kuin vielä seuraavina päivinäkin. Eikö kauhun välittyminen tunteena olekin sitä olennaisinta kauhua? 

Maupassantin Käsi tuntui sen sijaan kärsivän ilmeettömästä suomennoksesta. Muutaman muun Maupassantin novellin lukeneena uskoisin alkuperäisen olleen eläväisempää tekstiä. Joka tapauksessa en pidä Kättä kyseisen kirjailijan missään määrin hohdokkaimpana tekstinä.

Palavaa paperia ja Ray sekä Kurt

Ray Bradbury - Fahrenheit 451

Seuraavana blogin sisältöön luikertelee Ray Bradbury. Päädyin lukemaan hänen varmaankin kuuluisimman teoksensa, paperin syttymispisteen mukaan nimetyn Fahrenheit 451:n. Oikeasti paperin syttymispiste riippuu tosin ilmeisesti paperista aika paljon. Tämä pitäisi olla tiedossa ainakin heillä, ketkä ovat joskus laittaneet uuniin suurelle lämmölle liian heikkoa leivinpaperia.

Ray Bradbury tunnetaan muun muassa scifi-tarinoistaan. Häntä on helppo verrata toiseen saman ikäluokan yhdysvaltalaiskirjailijaan, Kurt Vonnegutiin. Tarinan sisällöstä löytyykin hyvin samanlaisia elementtejä. Huomio kiinnittyi erityisesti siihen, kuinka kumpikin heistä sisällyttää paljon pohjois-amerikkalaisen kulttuurin kritiikkiä tekstiinsä. Jollei kyseessä ole puhdas anomalia, niin tätä huomiota voi pitää kiinnostavana. En muista, että muunmaalaisten klassikkokirjailijoiden teoksissa oman kulttuurin kritiikki olisi niin vahvasti esillä. Ehkä Amerikan Yhdysvalloissa täytyy olla vallitsevat normit kyseenalaistava henkilö, että rupeaa ja päätyy kirjailijaksi.

Kirjoitustyyliltään Bradbury on runollisempi ja maalailevampi mitä Vonnegut. Tämä tekee tyylistä tosin ainakin itselleni vaikeasti seurattavamman. Siinä missä Vonnegut on kuin lasi laadukasta viskiä, Bradbury on kuin hedelmäinen cocktail. Kumpikin tuntuu suosivan melko ytimekästä tyyliä romaaneissaan, joten kirjallista viiniä tai olutta kaivatessa täytyy keksiä muuta luettavaa.

Itse kirjan tarinasta ja teemoista voisi todeta, että niiden pitäisi lämmittää monen kirjallisuuden ystävän mieltä. Itse en vaan voinut olla pitämättä Bradburyn sisältöön projisoimista ajatuksista. Kirja oli kuin ylistys kirjallisuudelle. Vahva lukusuositus!