Platoniset pidot

Platon - Pidot

Jostain oli tällainen teos kuin Pidot päätynyt kirjahyllyyn. En omaa tarkempia muistikuvia mistä, mutta todennäköisesti divarista joskus heräteostoksena. Platonin Valtion (ja ohuiden kirjojen) suurena ystävänä ihmettelinkin, miksen ollut tätä jo aiemmin lukenut.

Teksti tarjoaa kaiken muun lisäksi ikkunan antiikin Ateenaan. Tai ainakin siihen osaan siitä, mistä Platon tiesi kirjoittaa. Verrattuna modernimpiin aikoihin antiikin Kreikka vaikuttaa oudolla lailla sivistyneeltä. Osa asioista tuntuu jopa kehittyneemmältä, kun taas toisissa ollaan jäljessä. 

Kaikkien ihmisten välinen tasa-arvo ei ainakaan tainnut olla vahva puoli noina aikoina, vaikka demokratia sieltä usein jonkinlaisena keksintönä muistetaankin. Orjat ja naiset taidettiin kuitenkin sulkea pois moisesta, kuin myös unohtaa pääasiassa muutenkin. Välillä tosin tuntuu siltä kuin Platon flirttailisi yleismaailmallisen tasa-arvon ajatuksen kanssa kirjoituksissaan. Vallitsevan epätasa-arvon kyseenalaistaminen on tosin lienyt melko kivulias puheenaihe eliitin korville. Ettei olisi nykyäänkin.

Platonista tulee helposti mieleen, että sitä pitäisi lukea kuin filosofista oppikirjaa. En tosin yllättyisi, jos teosten alkuperäinen tarkoitus olisikin ollut hyvinkin taiteellinen. Teksti on sujuvaa, josta ei varmaan suurinta kiitosta voi kohdentaa kääntäjälle. Moni intertekstuaalinen ja kulttuurillinen viittaus tosin jää nykypäivän lukijalta tajuamatta, jollei sitten ole kovakin alan harrastaja.

Kirjassa puhutaan rakkaudesta. Kyseessä lie aikansa ateenalaisen eliitin näkökulmia aiheesta. Viimeisenä esitetty Sokrateen kuvaus aiheesta tosin on nähty Platonin filosofisten näkemysten ilmauksena. Vaikka näkökulmat lähtevätkin aikansa tapakulttuurista, niin jotain hyvin yleismaailmallista niissä tuntuu olevan. Ehkä se on se varjoja luolan seinään heittävä todellisuus, mikä sieltä paistaa läpi. Näkisin, että Platon on onnistunut siinä, mitä ikinä sitten yrittikään.

Matka pieleen menneessä maailmassa

Heikki Aittokoski - Narrien laiva

Sain taas viimein pieneen toviin kirjoitettavaa tänne. Heikki Aittokosken teos Kuolemantanssi on ollut niin sanotusti tapetilla viime aikoina. Siitä ei ollut kuitenkaan vapaita kappaleita lähikirjastossani. Tämä toinen teos kuulosti miltei kiehtovammalta aiheeltaan, kuin myös löytyi vapaana hyllystä, joten otin sitten opuksen lukuun.

Kirjassa kerrotaan muun muassa vierailuista Somaliassa ja Afganistanissa, mikä on jo itsessään ihan kiintoisaa. Nämä retket ovat kuitenkin aika ammattimaisia toimittajan pistäytymisiä vapaamman häröilyn sijaan, joten niistä irtoaa vain jokseenkin kliininen matkakertomus. Vapaampi sooloilu noissa maissa tuskin liekään turvallista.

Kirja on kerronnaltaan sidottu jokseenkin löyhästi Sebastian Brantin Das Narrenschiff -teokseen. Tämä side jäi tosin itselleni ainakin aika merkityksettömäksi kokemukseksi, muttei sillä niin väliäkään. Pääasiat itselleni olivat kuitenkin kirjailijan välillä poliittisestikin värittyneet kannanotot, historian peilaus ja erilaisten näkökulmien tarjoaminen maailman menoon.

Pidin paljon tästä kirjasta. Kirjoitustyylikin maistui, paitsi ajatusvirtapätkät, kirjahylly, sateen ropina, syksyn pimeys, vai onko jo talvi, näppäimistö, miksi teen tätä kun ei näitä kukaan lue, ai niin, peruna, kesä ja kärpäset, kiitos, anteeksi.

Gladiaattorit

Philip Matyszak - Gladiaattori: roomalaisen taistelijan käsikirja

Välillä on hyvä lukea jotain vähän kevyempääkin. Tämä kirja on kirjoitettu kieli poskessa -henkisesti kuin se olisi muinaisen Rooman valtakunnan aikoina kirjoitettu opas gladiaattorille. Tuntui varsin viehättävältä tavalta elävöittää historiaa.

Gladiaattoritaisteluja ei turhaan muistella. Niissä on urheiluna ja kansanhuvina jotain äärimmäistä. Kyse oli yleensä elämästä ja kuolemasta. Koko ruljanssissa tuntuu olleen myös paljolti kyse roomalaisesta vallitsemiskulttuurista. Gladiaattorit olivat rooliinsa alistettuja gladiaattorikoulun omistajan pelinappuloita, ja gladiaattoritaistelujen järjestämisillä pelattiin usein valtapeliä kansansuosiota kosiskellen.

Muuten hyvä kirja, mutta tuntui loppuvan kesken. Oli se kyllä melko ohutkin.

Armenialainen Golgata

Grigoris Balakian - Armenialainen Golgata

Kummempi lukemisen analysointi on nyt ilmeisesti kesälomalla, kun en innostu. Luin kuitenkin armenialaisen papin kirjoittamat muistelmat armenialaisten kansanmurhan ajoilta, ja ajattelin tähän sen laittaa ylös.

Armenialaisten kansanmurha toteutettiin ensimmäisen maailmansodan aikaan silloisen osmaanivaltakunnan uusien nuorturkkilaisten vallanpitäjien toimesta. Aikanaan nämä etniset puhdistukset lienevät olleet varsin ennätysmäinen hirveyksien ilmenemä, mutta toisen maailmansodan aikaanhan nämä laitettiin sitten taas uusiksi. 

Esimerkkinä meiningeistä kerrottakoon, että ilmeisesti aseiden ja ammusten säästämiseksi hallituksen toimijat usuttivat tavallisia kansalaisia lahtaamaan armenialaisia millä hyvänsä kättä pidemmällä nyt kykenivätkään. Juutalaisvainot sun muut toisen maailmansodan vainot olivat käsittämättömän hirveitä, mutta niin olivat nämä tässä kirjassakin kuvatut.

Vankeinhoidon menetelmien kritiikkiä

Pentti Aalto - Pakkolaitosvanki

Tulipas luettua toinenkin Pentti Aallon teos. Kyseessä oli kirjailijan kuuluisin teos, “Pakkolaitosvanki”. Kirjassa kuvataan ihmiskohtalon kulkua koulukodista pakkolaitokseen Suomessa joskus 1940-1960 -luvuilla, välillä vankilan mielisairaalaosastollakin käyden. Ilmeisestikin taas nojattiin kirjoittajan omiin kokemuksiin.

Juttu on yleisesti ottaen varsin järkyttävää. “Kylmä rinki” -sarja oli aikamoista jaarittelua tähän kerrontaan verrattuna. Kirjan voikin nähdä kritiikkinä senaikaista koulukoti- ja vankilajärjestelmää kohtaan. Nykyään asiat ovat toivon mukaan paremmin. 

En usko sellaisten laitosolojen, mitä kirjassa kuvataan, edistävän yhteiskuntaa tai ihmisyyttä juurikaan. Pikemminkin tulee mieleen, että moiset takaavat sen, että joskus rikolliseen toimintaan sekaantuva varmastikin pysyy valitsemallaan alallaan. Siinä kun tarvitaan varmaankin jonkinlaista vihaa yhteiskuntaa vastaan, jota sysipaskat laitosolot varmastikin kasvattavat.

Olipas taas luettava.

Matkalla johonkin

Pentti Aalto - Matkalla johonkin

Välillä sitä sattuu lukuun jotain vähän erikoisempaa. Tällä kertaa se oli Pentti Aallon Matkalla johonkin. Kansikuvassa pelataan ilmeisesti viinanhuuruista räsypokkaa, mutta se on aika kilttiä menoa kirjan sisäsivujen tapahtumiin verrattuna. Kirja kertoo kahden ilmeisen alkoholisoituneen ammattihuijarin seikkailuista Suomessa joskus 60-luvulla. Koitin googletella teoksesta ja tekijästä lisätietoa, ja eniten sitä tuntui löytyvän murha.info -foorumilta. Ainakin rappioelämän suhteen kyseessä siis varsin kunnostautunut kirjailija.

Kirja on eräänlaisten suomalaisten kulkurien tarinaa. Korttipelien ja -huijausten kuvauksissa ei aina ihan pysy kärryillä, mutta muut teemat ovatkin paljon kiintoisampia. Mitä liikkuukaan muiden huijaamisesta elävän päässä ja sielussa? Ketä nämä huijarit ovat? Onko tällaista siis myös tehty Suomessakin? Tehdäänköhän sitä edelleenkin? Onpa kirjassa myös ihmissuhdedraamaakin. 

Erityisen kiinnostavanhan tästä kirjasta tekee se, että tämä ilmeisesti pohjautuu vahvasti tositapahtumiin. Tosin, kuten kirjailijoilla on tapana, lie moni asia muutettu, pyöräytetty nurin päin, tai muuten sekoitettu.

Kirja on ilmeisesti hyvin tuntematon osa suomalaista kirjallisuutta. Ajattelin tämän enteilevän huonoa ilmaisua, mutta ainakin omaan makuuni siinä ei ollut niin vikaa. Päinvastoin, teos tuntui minusta varsin hyvin kirjoitetulta. Sisällöstä tuli mieleen eräs lukemani Hemingway lisätyllä Bukowskilla. Bukowskikin tosin vaikuttaa kiiltokuvapojalta tähän kirjailijaan verrattuna.

Suosittelen, mikäli kuvaus herättää kiinnostuksen.

Älykkäitä elukoita

Jussi Viitala - Älykäs eläin

Seuraavana luettavaksi ja kommentoitavaksi päätyi Jussi Viitalan Älykäs eläin. Kirjoittaja on työskennellyt yliopistolla dosenttina bio- ja ympäristötieteissä, joten sisällöltä osasi odottaa vahvasti faktoihin pohjautuvaa veistelyä. 

Muiden elollisten älykkyys on itseäni kovasti kiinnostava aihe. Tällainen teos kaappasikin siis mielenkiintoni helpommin kuin helposti. Kirjassa käsitellään pelkästään eläinten älykkyyttä, vaikka kasveistakin on kiintoisia juttuja kirjoitettu aiheen tiimoilta. En tosin enää muista nimeltä sitä yhtä kirjaa, jossa oli käsitelty kasvienkin älykkyyttä ihan tieteelliseltä kantilta.

Päällimmäiseksi kaikista esitetyistä asioista kirjasta jäi mieleen varmaankin se, että ihmisaivot eivät ilmeisesti ole muutamiin muihin lajeihin verrattuna tieteellisen nykykäsityksen mukaan mitenkään hirveän erityislaatuiset. Monilla valailla, delfiineillä ja norsuilla on fyysisten tilastojen kannalta varsin varteenotettavat aivot myöskin. Tästä voisi koittaa päätellä logiikalla, että ehkä pelkkä aivojen kapasiteetti ei ole se, mikä on saanut ihmisen tekemään suuria taiteellisia, tieteellisiä ja teknisiä saavutuksia. 

Kirjassa esitetään, että ihmisten avut hyvien aivojen lisäksi ovat näppärät kädet ja suurten populaatioiden mahdollistama ajan myötä kertynyt kulttuurillinen kehitys. Näitä etuja ei ole esimerkiksi valailla. Suurina otuksina valailla lie vaikeuksia saavuttaa miljoonapopulaatioita. Delfiinit ovat pienempiä, mutta niiltäkin puuttuu peukalot, ja jostain syystä niitäkään ei taida olla niin hirveästi. Itse ainakin voin uskoa, että valaiden aivot saattavat olla rakenteellisesti ottaen paremmat kuin ihmisten.

Eläinten älykkyys vaikuttaa olevan monille haastava aihe. Etenkin, jos esitetään, että eläimet voisivat olla jopa älykkäämpiä mitä ihmiset. Tai jos esitetään, että kasvitkin ovat älykkäitä. Pelkkä ihmistenkin älykkyys on tietty jo haastava aihe käsitellä. Mitä älykkyys edes on? Yleensä aihetta käsitellään ilman yhteistä selkeää käsitystä edes älyn määritelmästä. Ota siinä sitten selvää.

Rikos ja rangaistus

Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus

Dostojevskin Rikos ja rangaistus päätyi käsiin hieman epätavallisemmin. Hilpaisin divariin erään joutokirjan kanssa, ja kerroin kaupanpitäjälle että heitän kirjan roskiin jos ei kelpaa. Näinkin ammattimaisella tinkaamisella divaristi kehoitti ottamaan jotain vaihdossa. Noin kolmen ja puolen sekunnin etsinnän jälkeen käteen tarttui tuo Dostojevskin teos, josta totesin vielä ääneen että tämähän on englanniksi. “Siinähän sitä lukiessa oppii”, totesi kauppias. Arvostan tällaista pelotonta asennetta oppimista kohtaan, ja kiitin vaihtokaupasta ulos kiirehtiessäni.

Olen aina pitänyt itseäni hyvänä englannissa, ja niin myös monesti muutkin. Rikoksen ja rangaistuksen englanninkielinen käännös oli tosin haasteellisinta mitä olen pitkään aikaan lukenut. Pisteet venäläisille, jos he ovat oikeasti niin intellektuellia kansaa, kuin mitä tuosta teoksesta sai kuvan. Luulen tosin, että vodkalla on jo nollattu liika huipputaso, jos sellaista on joskus ollut.

Kirjan itse tarinaa lie analysoitu jo galaktiseen tappiin asti näinä ajanlaskun aikoinamme, joten en tuhlaa energiaani nyt sellaiseen. Monelle Dostojevski edustaa jotain tiiliskiviromaanin perusolemusta. En kirjan painosta tiedä, mutta tiheydeltään ainakin tuntuu kuvaavalta. Tai oikeastaan tiilet ovat aika ilmavia verrattuna Dostojevskin kirjoitukseen.

Olin lukenut yhden Dostojevskin jo aiemminkin, joten osasin olla tosin varautunut. Itselleni Dostojevskin teksti tuntuu vaihtelevalta. Pitkäpiimäisyyden keskeltä, väliltä ja laidoilta löytyy äärimmäisen kiehtovia ilmaisun jalokiviä ja tunnelmakohtia. Välillä kirjoitus myös uppoaa kuin paraskin viihde. Ehkä se on tämän kirjailijan hienouksia, dynamiikka nimittäin.

Henkilökohtaisesta Amerikka-suhteesta

Ville-Juhani Sutinen - Itä-Harlemin punainen ruusu

Jotenkin tarrautui matkaan kirja nimeltään Itä-Harlemin punainen ruusu. Kirjoittajana Ville-Juhani Sutinen. Takakannessa kerrotaan, että kirja sisältää matkaesseitä Amerikan Yhdysvalloista. Suurena matkakertomusten ystävänä innostuinkin hetimiten, koska kirjan reissumies vaikutti kolunneensa Yhdysvaltoja perinteisimpien turistikohteiden ulkopuoleltakin.

Vaikka teksti monin paikoin vaikuttaa siltä, kuin sen olisi kirjoittanut juuri äskettäin Suomen Vihreiden kannattajaksi kääntynyt Noam Chomsky laskuhumalassa, kirja tuli luettua innolla loppuun asti. Itsekin siellä päin joskus pyörineenä oli mukavaa lueskella, mitä muut ovat reissuistansa irti saaneet. Eritoten huvitti kerronta hämyisistä lautakasamotelleista, joissa matkaajat päättivät silloin tällöin yöpyä.

Kirjaa lukiessa aloin peilaamaan myös omaakin suhdettani Amerikkaan. Rupesi oikeastaan tuntumaan siltä, kuin se kuuluisa “amerikkalainen unelma”, johon aina viitataan, olisi oma uskonnollinen kokemus, johon jokaisella on oma suhteensa. Toiset elävät uskonsa kanssa koko elämän, toisilla se murtuu. Murtuessaan tämä unelma sen monine osineen joutuu armottomasti kyseenalaistetuksi, ja katkera huijatuksi tullut olo valtaa mieltä. Ehkä näin oli käynyt myös jossain vaiheessa Itä-Harlemin punaisen ruusun kirjoittajallekin. Ainakin olin tunnistavani jotain tuttua tunnelmaa siinä.