Pojat sinkeissä

Svetlana Aleksijevitš - Boyz in Zinc

Jo hyvä tovi sitten luin toisen teoksen Svetlana Aleksijevitsiltä, "Boys in Zinc". En löytänyt kirjaa suomennettuna, joten luin englanninkielisen käännöksen. Kirja tuntui ajankohtaiselta maailmantilanteen huomioiden, vaikka kertoikin tapahtumista noin 40 vuotta sitten.

Kirja tarjosi ruohonjuuritason näkökulmaa Neuvostoliiton Afganistanin sotaan. Kylmän sodan loppunäytöksiin kuulunut Afganistanin sota ilmeni hyvin erilaisena yksilön näkökulmasta mitä toinen maailmansota. Vertailu mielessäni syntyi siis teoksen "Sodalla ei ole naisen kasvoja" kanssa, josta kirjoitin aiemman blogipostauksen. Siinä missä "suuri isänmaallinen sota" ilmeni aikalaiskertomuksissa oikeutettuna eloonjäämistaisteluna, Afganistanin sotilaat eivät oikein tienneet minkä vuoksi he taistelivat. Vertaukset Yhdysvaltain Vietnamin sotaan eivät ole tuulesta temmattuja. Kotimaahan palaavat sotilaat jäivät usein ulkopuolisiksi, siviilit eivät ymmärtäneet useinkaan koko sotaa.

Neuvostojärjestelmän sekopäisyys ilmeni niin haastateltujen tarinoissa sodasta, kuin myös Aleksijevitsin kohtaamista reaktioissa itse teokseen sen julkaisun jälkeen. Kirjaan on sisällytetty kuvauksia absurdiutta lähentelevistä oikeudenkäynneistä, joissa päädyttiin syyttämään kirjailijaa muun muassa siitä, että ei ollut vääristellyt totuutta. Kyseinen episodi tuntui jotenkin summaavan koko sodan ja sen hyökkäävän osapuolen.

Sodalla ei ole naisen kasvoja

Svetlana Aleksijevitš - Sodalla ei ole naisen kasvoja

Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin kirja "Sodalla ei ole naisen kasvoja" tarttui kirjastokäynnillä herätelainauksena matkaan. Joskus – tai siis useimmiten – loistavat teokset löytää täysin sattumalta. Voiko hyvää kirjaa edes tarkoituksella löytää?

Kirjaan on kasattu sopivasti sommitellen toisen maailmansodan aikaisia muistoja Neuvostoliiton asukkailta, pääasiassa naisilta. Aleksijevitš käytti vuosia sotaveteraanien ja muiden sodan kokeneiden haastatteluihin, ja teoksen suurena ansiona voi nähdä syvyyden, johon haastatteluissa on päästy. Kirjan pääteema, joka jo nimestä ilmeneekin, on naisnäkökulma sotaan, ja tässä tapauksessa toiseen maailmansotaan. Muita teemoja ovat ihmisyys ja mitä sota siitä paljastaa, tunteet sodassa, ja muutakin voisi vielä listata.

Kertomusten sisältö puistattaa kirjaa lukiessa miltei jatkuvasti. Sodasta harvemmin kerrotaan kuten tässä teoksessa, ja ymmärrän Nobel-ansiot. Haastatelleet olivat pääasiassa osallistuneet taisteluihin saksalaisia vastaan. Saksa-Neuvostoliitto -sota toisessa maailmansodassa menee eittämättä hirvittävimpien konfliktien joukkoon ihmiskunnan historiassa. En muista lukeneeni kirjaa tai nähneeni elokuvaa, mikä olisi yhtä suoraan ja hirveänä tuonut sodan kauhut, julmuuden ja tuon ajan vihan mielettömyyden silmille. Ehkä niitä on, mutta pitää ainakin hetki pitää taukoa ennen kuin pystyy seuraavan vastaavan lukemaan.

Onnellisesta elämästä

Seneca - Of a Happy Life (De Vita Beata)

Jo unohtuneesta syystä johtuen päädyin lukemaan Senecan filosofiaa onnellisen elämästä. Oppiaineeksi kyseessä on ainakin kiintoisa aihe.

Filosofinen pohdinta tuntuu keskittyvän hyveen ja mielihyvän erotteluun ja niiden keskinäiseen suhteeseen. Onnellisessa elämässä pitäisi pyrkiä – vastoin massojen taipumuksia – hyveen tavoitteluun ulkoisen fylgreenin ja mielihyvän tavoittelun sijaan. Hyve tekee elämästä onnellisen.

Säväyttävän alun jälkeen kirja kuitenkin muuttui hieman jauhamiseksi, joka tuntui pikemminkin Senecan pohdinnalta stooalaisen filosofian soveltamisesta hänen omassa elämässä ja elämänkatsomuksessa. Voi toki olla, että oma ajatuksenlennon sisäistys ei napannut kiinni kaikkia nyansseja.

Roomalaiseen tyyliin Seneca nojaa vahvasti muiden tuotosten soveltamiseen. Muun muassa Sokratesta siteerataan paljon. Ehkä juuri soveltava ote tekeekin tästä teoksesta melko miellyttävää luettavaa. Tosin, antiikin filosofia tuntuu yleensä olevan myöhäisempää filosofiaa kevyempää muutenkin.

Saatana vierailulla

Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

Tuli luettua hieman suurempi klassikko tällä kertaa. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan lienee 1900-luvun romaanien kovimpia jyräyksiä. Teos oli joskus tarttunut matkaan kirjakaupasta, ja viimein – ilman sen kummempia ennakko-odotuksia – rupesin sitä rouskuttelemaan. Makuelämys oli täyteliäs, joskin hieman raskas.

Iso osa teoksen viehätyksestä lie ollut kritiikki kommunistista järjestelmää kohtaan satiirin muodossa. Näin epäkommunistisena ja Neuvostoliiton aikaan lähinnä potkuhousuissa kulkeneena tällaiset aspektit eivät suuremmin kosketa. Varsinainen tarina kuitenkin on jo riittävän mukaansatempaava ja sisällöllinen, että romaanista saa paljonkin irti. Syleilevä maaginen realismi on myös jotain, mikä viehättää. Omaan makuun henkilöhahmoja on kyllä jopa hieman liikaa, ja niiden kanssa tahtoi mennä sekaisin. Päähenkilöissä pysyin kuitenkin mukana.

Joka tapauksessa, Saatanan reissua Moskovaan voisi luonnehtia hulppeaksi mestariteokseksi. Venäläinen kirjallisuus on maineensa veroista!

Synkempää todellisuutta

Kenneth Eriksson & Jeanette Björkqvist - Kovat kadut - Ammattirikollisten jäljillä

Joskus innostun lukemaan hieman uudempiakin julkaisuja. Jonkin verran julkisuudessa pyörinyt hahmo Kenneth Eriksson herätti kiinnostuksen tämänkertaista teosta kohtaan. Kyseessä on siis vanha kyttä, kuka on silloin tällöin näkynyt mediassa ihmiskaupan poliisitutkintoihin liittyvissä jutuissa. Todellisuuden synkempi puoli kiinnostaa itseäni jollain pimeällä tavalla, joten näin hieman vaivaa ja hain kirjan jopa hieman kauempana olleesta paikalliskirjaston toimipisteestä. Lähimmästä toimipisteestä se oli jo lainassa, ja varausta olisi saanut odotella jopa niinkin kauan kuin viikon.

Kirja on siis muistelmateos "Kentsun" eli Kenneth Erikssonin urasta. Vaikka sisältöä on kolmatta sataa sivua, jäi itselleni kuva, että tässä kerrotaan vain muutamat parhaat – tai pahimmat – tarinat päältä. Teoksen kirjallinen tyyli on koruton ja suoraviivainen, ilmeisesti päähenkilöä mukaellen. Sisällössä oli imua itselleni sen verran, että kirja meni miltei yhdeltä istumalta.

Sisältö olisi monilta osin voinut järkyttää, jollei olisi jo osannut odottaa kyseisenlaisia kauheuksia. Iso osa sisällöstä liittyy prostituutioon ja sen ympärillä pyörivään toimintaan, erityisesti ihmiskauppaan. Kentsun näkemykset näistä aiheista ovat sellaisia, että niiden soisi olla tapetilla mediassa isosti. Erikssonilla lie parhaita todellisuuteen kiinnittyneitä näkemyksiä aihepiiristä mitä Suomeen tulee. 

Kirjassa oli mielenkiintoinen pointti siitä, kuinka prostituutiotoiminta aikoinaan oli hyvää bisnestä vielä 90-luvulla monelle mediajulkaisulle, mm. Helsingin Sanomille, escort- ja päiväkahviseurailmoituksineen. Medioiden puolueettomuus aiheen suhteen on saattanut siis ainakin silloin olla kyseenalaista. Ajatuksia herättävää.

Hieno kirja, suosittelen mikäli yhtään kiinnostaa!

Vanhoja kummitusjuttuja

Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia - Toimittanut Matti Järvinen

Maupassantin "Käsi" -novellia etsiessä päädyin lainaamaan kokoelman vanhoja kauhunovelleja. Kyseinen kokoelma oli ainoa teos, mistä Käsi löytyi suomennettuna kirjaston kokoelmista. Mukaan tarttui myös kasa muita Maupassantin novelleja. Ehkä nekin vielä aiheuttavat blogitekstin kirjoittamisen jossain vaiheessa.

Matti Järvisen toimittama "Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia" on kokoelma suomennettuja tarinoita, joiden tekijänoikeudet ovat jo vapautuneet. Puhutaan siis usein jopa yli sata vuotta vanhoista novelleista. Yhdistävänä teemana kokoelmassa on kauhu, ja iso osa on jonkin sortin kummitustarinoita. 

Jos kauhun kirjoittaminen kiinnostaa, niin kokoelma tarjoaa hyvää tutkimusmateriaalia menneisyydestä. Itselleni pisti yhdistävänä tekijänä silmään tietynlainen hidas nostatus ja vihjailu melkein joka tarinassa. Hyvä tovi sitten lukemani "Tuoretta verta - Kauhukirjoittajan opas" mainitsi juurikin tällaisen metodin paremman kauhun kirjoittamiseen. Ehkä kyseessä on siis hyvä temppuilu, kerran kauhukirjoittajat ovat siihen jo pitkään turvautuneet.

Ehdottomasti huikein kauhunovelli omaan lukijan korvaani oli kokoelman ensimmäinen, Fitz-James O'Brienin "Mikä se oli?". Vaikka tarinassa ei loistettu erityisen luovilla tai hirvittävillä sisällöllisillä keksinnöillä, sai se karvat nousemaan pystyyn niin lukiessa kuin vielä seuraavina päivinäkin. Eikö kauhun välittyminen tunteena olekin sitä olennaisinta kauhua? 

Maupassantin Käsi tuntui sen sijaan kärsivän ilmeettömästä suomennoksesta. Muutaman muun Maupassantin novellin lukeneena uskoisin alkuperäisen olleen eläväisempää tekstiä. Joka tapauksessa en pidä Kättä kyseisen kirjailijan missään määrin hohdokkaimpana tekstinä.

Palavaa paperia ja Ray sekä Kurt

Ray Bradbury - Fahrenheit 451

Seuraavana blogin sisältöön luikertelee Ray Bradbury. Päädyin lukemaan hänen varmaankin kuuluisimman teoksensa, paperin syttymispisteen mukaan nimetyn Fahrenheit 451:n. Oikeasti paperin syttymispiste riippuu tosin ilmeisesti paperista aika paljon. Tämä pitäisi olla tiedossa ainakin heillä, ketkä ovat joskus laittaneet uuniin suurelle lämmölle liian heikkoa leivinpaperia.

Ray Bradbury tunnetaan muun muassa scifi-tarinoistaan. Häntä on helppo verrata toiseen saman ikäluokan yhdysvaltalaiskirjailijaan, Kurt Vonnegutiin. Tarinan sisällöstä löytyykin hyvin samanlaisia elementtejä. Huomio kiinnittyi erityisesti siihen, kuinka kumpikin heistä sisällyttää paljon pohjois-amerikkalaisen kulttuurin kritiikkiä tekstiinsä. Jollei kyseessä ole puhdas anomalia, niin tätä huomiota voi pitää kiinnostavana. En muista, että muunmaalaisten klassikkokirjailijoiden teoksissa oman kulttuurin kritiikki olisi niin vahvasti esillä. Ehkä Amerikan Yhdysvalloissa täytyy olla vallitsevat normit kyseenalaistava henkilö, että rupeaa ja päätyy kirjailijaksi.

Kirjoitustyyliltään Bradbury on runollisempi ja maalailevampi mitä Vonnegut. Tämä tekee tyylistä tosin ainakin itselleni vaikeasti seurattavamman. Siinä missä Vonnegut on kuin lasi laadukasta viskiä, Bradbury on kuin hedelmäinen cocktail. Kumpikin tuntuu suosivan melko ytimekästä tyyliä romaaneissaan, joten kirjallista viiniä tai olutta kaivatessa täytyy keksiä muuta luettavaa.

Itse kirjan tarinasta ja teemoista voisi todeta, että niiden pitäisi lämmittää monen kirjallisuuden ystävän mieltä. Itse en vaan voinut olla pitämättä Bradburyn sisältöön projisoimista ajatuksista. Kirja oli kuin ylistys kirjallisuudelle. Vahva lukusuositus!

Lisää lyhyitä tarinoita

Edgar Allan Poe - The Gold Bug and Other Tales

Sain jälleen yhden novellikokoelman luettua alusta loppuun. Edgar Allan Poe lienee tuttu nimi yhdelle sun toisellekin, vaikkei kirjallisuutta harrastaisikaan.

Novellikokoelma osoitti melkoista vaihtelua novellien toimivuudeltaan. Muutama novelli piti otteessaan alusta loppuun, samalla nostattaen kylmiä väreitä, kuten esimerkiksi "The Tell-Tale Heart". Muutama muu novelli sitten sai lähinnä haukottelemaan, kuten "The Mystery of Marie Rogêt". Tämä tarina taisi tosin olla vahvasti sidottu omaan aikaansa. Kyseessä oli murhamysteeri, joka pohjautui oikeaan kuolemantapaukseen. Vapauttavaa havaita, etteivät edes mestarit aina onnistu.

Edgar Allan Poen tyyli on ilmeisesti hänen aikansa mukaista, tai jopa hieman ajalleen vanhahtavaakin. Nykylukijalle, tai ainakin itselleni, tyyli tuntuu bysanttisen kiemuraiselta, ainakin alkuperäiskielellään luettuna. En siis suosittele novelleja varauksettomasti viihteenä, mutta kauhusta ja mysteerikirjallisuudesta kiinnostunut luulisi saavan näistä jotain irti.

Päällystakki ja muutama muu tarina

Nicolay Gogol - The Mantle and other stories

Sattuipa seuraavaksi luettavaksi Gogolin novelleja englanniksi. Kokoelmassa olivat novellit "A May Night and the Drowned Maiden", "The Viy", "Memoirs of a Madman", "The Nose" ja tietysti "The Mantle".

Aiemmin venäläisen kultaisen aikakauden kirjailijoihin lähinnä Dostojevskiin tutustuneena Gogol pääsi yllättämään kepeydellään ja huumoristisuudellaan. "The Viy", eli Maahisten valtiatar oli myös varsin toimivaa kauhua, humoristisen kepeyden lisäksi. Nenän tarinaa lukiessa piti pysähtyä välillä naureskelemaan koko tarinan absurdiutta, ja lennokkaan kepeä humoristinen ote aiheutti välitöntä hymyilyä muitakin tarinoita lukiessa. Kuinka tällainen kirjailija saattoi olla mitenkään samalta aikakaudelta, mitä Dostojevski? Venäläinen kirjallisuus yllättää.

Suosittelen Gogolia ihan kaikille, täysin varauksestta, vaikket osaisi edes lukea.

Kissan kehto

Kurt Vonnegut - Kissan kehto

Vaihteeksi sain luettua jotain, mistä lisätä blogiin merkinnän. Tämä oli Kurt Vonnegutin Kissan kehto. Koko romaanin olisi saattanut lukaista yhdeltä istumalta, jos siihen olisi ollut aikaa. Vonnegutin teksti imaisee nimittäin ainakin tämän lukijan mukaansa mitä parhaiten.

Mitä Kissan kehdosta jäi päällimmäisenä mieleen? Ainakin tietysti se, että olen hillittömän suuri Vonnegutin fani. Mielen pintaan jäi myös mielenkiintoinen uskontojen ja pohjois-amerikkalaisen kulttuurin keskinäinen peilaus.

Teoksessa oli paljon muutakin mielenkiintoista, ja noin puoli tuntia loppusanojen lukemisen jälkeen mietinkin jo, että pitäisiköhän se lukea uudestaan. Olisi myös mahtavaa, jos oma sisäinen kirjoittajani oppisi Vonnegutilta jotain. Ei hän suotta ole valovoimainen piste kirjallisuuden tähtitaivaalla.

Tapahtui joskus Pietarissa

Anna Reid - Leningrad - Piiritetyn kaupungin tragedia 1941-44

Monelle tuntuu tulevan Leningradin toisen maailmansodan piirityksestä mieleen ihmissyönti. Siitäkin kerrottiin toki paljon Anna Reidin teoksessa "Leningrad - Piiritetyn kaupungin tragedia 1941-44". On toki arvattavaa, että noista ajoista on paljon muutakin kerrottavaa.

Kun luin tätä kirjaa, niin mietin pääasiassa että miksi taas tällaisistakin hirvityksistä täytyy lukea. Ihmiskunnan synkimmissä hetkissä on kait jotain erityisen kiehtovaa, ehkäpä sen takia että ne paljastavat ihmisyydestä jotakin mitä muu ei. Kaikista hirveyksistä lukiessani tuli näin suomalaisena jokseenkin vaivaantunut olo siitä, että Suomi oli osallisena Leningradin saartoa, vaikka rooli ei kovin aktiivinen ollutkaan.

Kirja onnistui hienosti nivomaan yhteen historiaa ja tarinoita ihmisistä. Yksilöiden tarinat ovat ilmeisesti melko pitkälti ennen julkaisemattomia kertomuksia. Aiheen nurjan puolen arkaluontoisuuden verho on itänaapurissa ilmeisesti vasta lähivuosikymmeninä alkanut vetäytyä.

On hämmentävä ajatella, mitä kaikkea tuossa itärajalta melko lyhyen matkan päässä olevassa kaupungissa onkaan kerennyt tapahtua. Pietarin kaduilla kummittelee. Siellä kummittelevat Pietari Suuri itse, Pushkin, Dostojevski, Ahmatova ja ties kuinka moni muu maailmankuulu kirjailija. Siellä kummittelevat lukemattomat surkeat suurkaupungin ihmiskohtalot, Lokakuun vallankumous, Leningradin piirityksen ihmisrukat ja 90-luvun itämafia. Lista jatkuisi varmaan vielä vaikka kuinka.

Vähän jotain muuta

Sidney Sheldon - Mikään ei ole ikuista

Tuli sattumalta tutustuttua tällaisen herran kuin Sidney Sheldon tuotantoon yhden kirjan verran. Kyseessä on varsin menestynyt kirjailija, Sheldonin teoksia on myyty arviolta ehkä jopa 600 miljoonaa kappaletta. Jotain hän siis on tehnyt oikein, tai varmaan aika paljonkin.

En kuitenkaan oikein kokenut osuvani kirjan kohderyhmään. Kirjaa väitetään eri lähteissä rikosromaaniksi tai trilleriksi, mutta itse sanoisin kirjan olevan saippuaoopperahömppää. Sheldonin tausta televisiokäsikirjoittajana mielestäni näkyy selvästi. Juoni, henkilöt ja miljöö vaikuttavat amerikkalaiseen televisiosarjaan suunnitelluilta. Kirjasta tehtiinkin sittemmin televisiosarja.

Kerronnan tapahtumat lentävät eteenpäin melkoista vauhtia, ja se mikä jää vaivaamaan epäuskottavuudeltaan, unohtuukin heti seuraavien tapahtumien vyöryessä päälle. Tunnelmasta jää lähinnä mieleen saippuaoopperahömppämäinen pinnallisuus. 

Eräs asia, mikä kuitenkin on varsin huikeaa kirjassa, on sen kyky koukuttaa jatkuvilla jännitteiden luonneilla, niiden hetkittäisillä purkamisilla ja taas uusien vyyhtien kehittelyillä. Jos harrastaa fiktion kirjoittamista, niin herran teoksia kannattaa mahdollisesti tarkastella oppimismielessä tässä suhteessa.

Hannun runoja

Hannu Salama - Runot

Välillä on hyvä lukea runoja. Kirjahyllystä löytyi ilmeisesti joskus divarista ongittu Hannu Salaman osuvasti nimetty teos Runot. Kyseessä on siis jonkinlainen kokoelmateos, jossa ei-niin-yllättäen on siis runoja.

En tiedä olenko vain pälli, mutta hyvin usein runot menevät rehellisesti sanottuna yli ruumiin ylimmän kohdan. Harvempi Hannu Salamankaan runoista mitenkään puhutteli. Tuntui, että useimmiten näissä runoissa oli vaan liian paljon kielellistä kikkailua, etten saanut kiinni mistään punaisesta langasta. Jokunen runo kyllä löysi tiensä päällimmäisiä kerroksia syvemmälle itseeni. 

Ehkä Hannu Salama vaan ei suurimmalti osin ole minun juttuni.

Valkeat kesäyöt

Fjodor Dostojevski - Valkeat yöt

Olenpa saattanut unohtaa kirjoittaa joistain lukemistani kirjoista tänne. Enpä edes muista, mitä viimeksi olen lukenut ja milloin. Korjaan nyt kuitenkin tämän virheen, ja kirjaan tuoreet tunnelmakuvat juuri lukemastani Dostojevskin "Valkeat yöt" -novellista.

Jotkut sanovat venäläisen klassisen kirjallisuuden kertovan aina rakkaudesta. Tämä novelli sen ainakin varmasti tekee, mutta muuten en ole asiasta täysin varma. Novellissa kerrotaan käännerikas tarina noin neljän vuorokauden rakkaustarinasta näyttämönään Pietarin Nevan rannat. Maisema oli kirjallisessa mielessä tuttu itselleni myös eräästä Dostojevskin ehkä hieman paremmin tunnetusta rikosta ja rangaistusta käsittelevästä romaanista.

Unet ja unelmat tuntuu olevan yksi novellin teemoista. Unethan ovat kuin unelmia, jotka eivät koskaan toteudu. Englannissahan sanaa "dream" käytetään kummastakin, niin unista kuin unelmista, mutta suomeksi erottelemme nämä toisistaan. Usein unia koitetaan tulkita sisällön perusteella. Ehkäpä niistä voisi oppia jotain myös toteutumattomien unelmien suhteen.

Utopiaa

Thomas More - Utopia

1500-luvulla kirjoitettiin ainakin muutama mielenkiintoinen teos. Thomas Moren Utopia on yksi niistä. Teos avaa näkökulmia aikansa ajatteluun, tai ainakin siis Thomas Moren silloiseen ajatteluun. Kirja tarttui matkaan Lontoon reissulla yhden punnan hintaan ostettuna. Pidän tuota puntaa harvinaisen hyvin onnistuneena sijoituksena.

Kirjasta saa väreitä, että se olisi kirjoitettu Platonin Valtion inspiroimana. Utopiassa kuvataan kuvitteellista valtiota samalla filosofisia ja yhteiskunnallisia ajatuksia ilmaisten. Valtioon verrattuna Utopiassa on kuitenkin mielestäni selvä ero. Valtiossa kuvitteellista valtiota käytetään vertauksenomaisesti ilmaisemaan hyvän elämän filosofiaa ja utopistinen valtio kuvataan kuin sivuseikkana, kun taas Utopiassa keskitytään suoraan yhteiskuntapornoon filosofisilla ajatuksilla maustettuna. 

Kaikkiaan kirja oli erityisen mielenkiintoinen. Esimerkiksi kapitalismin ja kommunismin vertailu 1500-luvulla kirjoitetussa tekstissä sai hämmentymään, mitä kaikkea silloin ajateltiinkaan. Kuvittelin, että kumpaakaan käsitettä ei vielä edes tunnettu noihin aikoihin. Kaikkea sitä.

Tahatonta historiallista ironiaa ja itsetutkiskelua

Michel de Montaigne - Esseitä

Siinä on jotain ironiaa, kun Michel de Montaigne kirjoittaa vähät välittävänsä maineesta ja kunniasta, ja noin 450 vuotta myöhemmin luen tuon kyseisen herran kuuluisuuden takia.

Kyseessä oli tällä kertaa esseekokoelma, jossa kirjoittaja harrastaa jonkinlaista itsetutkiskelun ja antiikin sitaattien potpurria. Esseistä välittyy kuva hahmosta, johon osin samaistuu, osin tuntee etäisyyttä. Ehkäpä siis kuin melkein kuka hyvänsä ihminen. Ranskalainen 1500-luvun aatelismies tosin tuntuu päällisin puolin aika etäiseltä hahmolta.

Ohimennen kuvatussa 1500-luvun Ranskan menossa huomaa myös kaikenlaisia yhtäläisyyksiä nykyaikaan. Kirjoittajan mielestä oman aikansa ihmiset ovat turhanpäiväisen pinnallisia ja keskittyvät vaan turhanpäiväiseen häsläämiseen, ja yhteiskunta on muutenkin turmion partaalla. Samaa voivottelua löytynee varmaan miltei kaikilta aikakausilta. Ennen oli tietysti kaikki paremmin. Tässä yhteydessä "ennen" lie antiikin aikaa.

Esseissä tuntui tulevan jatkuvasti vastaan "tämä täytyy muistaa myöhemmin" -tyylisiä tekstinpätkiä. Täytyy ehkä jopa ostaa hyllyyn, sillä tämä nide oli taas lainaamon kirjakatakombeista dyykattuja jalokiviä.

Ruhtinaille

Niccolo Macchiavelli - Ruhtinas

Moni tuntee varmaankin Macchiavellin nimeltä. Tähän herraan viitataan usein julman poliittisen pelin yhteyksissä. Pitipä siis lukemani, mistä Niccolon maine johtuu.

Ruhtinas on kirjoitettu siihen sävyyn, kuin se olisi osoitettu aikansa vallanpitäjille. Ehkä se on heille suunnattukin, vaikka jotkut myöhemmät lukijat ovat sitä pitäneet jopa satiirina. Omaan henkiseen korvaani sisältö kuulosti käytännönläheisiltä vinkeiltä rautakouraiselle renessanssin ajan hallitsijalle. Kirjassa esitettyjen keinojen ollessa välillä mitä ne ovat tosin toivoo, että kyseessä olisi satiiri.

Kirja oli tekstinäkin ihan mukavaa luettavaa, eikä edes hirmu pitkä. 1500-luvun kirjallisuus ei välttämättä ole kuuminta uutta, mutta jos se ei haittaa, niin tämä voi olla ihan mielenkiintoinen.

Kotimaista kauhua

Useita eri kirjoittajia - Viiltokuvia

Viiltokuvia on antologia kotimaisia kauhunovelleja 1990-luvun alusta. Kotimaista kauhua kohtaan heräsi jonkinlainen kiinnostus, ja senpä takia tätä päädyin lukemaan. Genrenähän kauhu taitaa suomalaisessa kirjallisuudessa olla aika marginaalia. Ehkä se on sitä muuallakin, tiedä sitä.

Itse novellit olivat vaihtelevia. Suurin yhteinen tekijä niillä tuntui olevan se, etteivät ne oikein tuntuneet olevan kauhua, tai sitten toimivat muuten vaan huonosti kauhuna. Paljon puistattavampaa tekstiä olen lukenut jo muistakin genreistä, ja oma "idolini" kauhussa H.P. Lovecraft ainakin kirjoitti pikkaisen paremmin. 

Kauhistuttavinta tässä kirjassa oli joidenkin novellien yleinen toimivuus lukukokemuksena ja se huoli, mikä nousi joidenkin kirjoittajien mielenterveydestä. Taitava kirjailijahan osaa transpoloida omat mielenterveysongelmansa laadukkaaksi tekstiksi. Monia näistä novelleista lukiessa ei tullut mieleen, että näin olisi käynyt. 

En suosittele, muuten kuin ehkä jonkinlaisena vaihtoehtoisena lukukokemuksena.

Nationalismista

George Orwell - Notes on Nationalism

Käteen sattui seuraavaksi pääasiassa muusta tuotannostaan tunnetun George Orwellin essee nationalismista, joka oli kirjoitettu maailmansodan vielä jyllätessä vuotena 1945. Kyseisenä aikana lie ollut itse kenenkin helppo huolestua nationalismista. Teoksessa Orwell tosin määrittelee nationalismin ilman sidosta kansan- tai valtionpalvontaan, joka onkin ihan kiintoisa tapa käsitellä aihetta. Nationalismiksi nähdään kaikenlainen sokea ideologian palvonta, oli se sitten oikealta, vasemmalta tai jostain muualta. Esimerkkinä tämmöisestä ideologiasta esimerkiksi kommunismi.

Kiintoisaa esseessä on myös aikansa antisemitismin kuvaus. Natsien toimet mannermaalla olivat saaneet aikaan juutalaisten pakolaisaallon, ja näillä tapahtumilla oli ollut ilmeinen vaikutus ihmisten mielipiteisiin Englannissakin. Monen kerrotaan aloittaneen mielipiteensä kertominen tyyliin "En ole antisemitisti, mutta...". Jotain tuttua lähivuosilta nyky-Euroopan pakolaiskeskusteluista? Juutalaisten tapauksessa aiheessa oli kyllä selkeitä eroja nykytilanteeseen verrattuna, mutta yllättävän paljon vaikuttaisi olleen samaakin.

Kyseessä oli varsin kiintoisa ja jopa jossain määrin ajankohtainen teos.

Filosofiaa Rooman valtakunnasta

Cicero - Keskusteluja Tusculumissa

Sain jostain idean lainata Ciceron Keskusteluja Tusculumissa, mutten enää muista mikä tuo idea oli tai mistä se tuli. Cicero oli Rooman ajan poliitikko, lakimies, filosofi ja ties mikä yleinen fiksujen juttujen kirjoittaja ja puhuja. Lisätietoja löytynee internetistä!

Tusculumin keskusteluissa Cicero tulee esitelleeksi kattavaa oppineisuuttansa. Teksti tuntuu jonkinlaiselta antiikin ajan filosofian ja kulttuurin potpurrilta. Tässä all stars -ottelussa on kentällä vähän väliä Homerosta, Epikurosta, stoalaisia, peripateetikkoja, Sokratesta, Aristotelestä, Platonia, Zenonia, Rooman poliittisia hahmoja ja vaikka ketä. Isoa osaa en edes tunnistanut.

Cicero oli epäilemättä suuri kirjoittaja, mutten ihan samanlaista punaista lankaa saanut kiinni kirjasta, mitä esimerkiksi Platonin kirjoittelemissa Sokrateen filosofoinneissa. Jatkuvilla viittauksilla muihin kirjoituksiin nämä Ciceron keskustelut muistuttavat aika lailla modernia akateemista tekstiä, ja ehkäpä sekavuus aiheutuukin tästä. Yhden näkemyksen sijaan kirjan keskusteluissa ratsastetaan useamman kilpailevan näkemyksen kanssa, niitä keskenään vertaillen ja jonkinlaista yleistä totuutta hakien.

Kirjan alkumetreiltä löytyy seuraavanlainen helmi:

"Mutta jos joku pukee kirjalliseen muotoon ajatuksiaan kykenemättä sommittelemaan ja esittämään niitä selkeästi sekä valloittamaan lukijansa, se on vapaa-ajan ja kirjoitustaidon tolkutonta haaskausta."

Vaikka kirja olikin välillä hieman vaikeaa luettavaa eri filosofien erilaisista näkemyksistä toisiin hyppiessään, onnistui Cicero valloittamaan minut jo pelkästään tuolla toteamuksellansa.