Vanhoja kummitusjuttuja

Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia - Toimittanut Matti Järvinen

Maupassantin "Käsi" -novellia etsiessä päädyin lainaamaan kokoelman vanhoja kauhunovelleja. Kyseinen kokoelma oli ainoa teos, mistä Käsi löytyi suomennettuna kirjaston kokoelmista. Mukaan tarttui myös kasa muita Maupassantin novelleja. Ehkä nekin vielä aiheuttavat blogitekstin kirjoittamisen jossain vaiheessa.

Matti Järvisen toimittama "Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia" on kokoelma suomennettuja tarinoita, joiden tekijänoikeudet ovat jo vapautuneet. Puhutaan siis usein jopa yli sata vuotta vanhoista novelleista. Yhdistävänä teemana kokoelmassa on kauhu, ja iso osa on jonkin sortin kummitustarinoita. 

Jos kauhun kirjoittaminen kiinnostaa, niin kokoelma tarjoaa hyvää tutkimusmateriaalia menneisyydestä. Itselleni pisti yhdistävänä tekijänä silmään tietynlainen hidas nostatus ja vihjailu melkein joka tarinassa. Hyvä tovi sitten lukemani "Tuoretta verta - Kauhukirjoittajan opas" mainitsi juurikin tällaisen metodin paremman kauhun kirjoittamiseen. Ehkä kyseessä on siis hyvä temppuilu, kerran kauhukirjoittajat ovat siihen jo pitkään turvautuneet.

Ehdottomasti huikein kauhunovelli omaan lukijan korvaani oli kokoelman ensimmäinen, Fitz-James O'Brienin "Mikä se oli?". Vaikka tarinassa ei loistettu erityisen luovilla tai hirvittävillä sisällöllisillä keksinnöillä, sai se karvat nousemaan pystyyn niin lukiessa kuin vielä seuraavina päivinäkin. Eikö kauhun välittyminen tunteena olekin sitä olennaisinta kauhua? 

Maupassantin Käsi tuntui sen sijaan kärsivän ilmeettömästä suomennoksesta. Muutaman muun Maupassantin novellin lukeneena uskoisin alkuperäisen olleen eläväisempää tekstiä. Joka tapauksessa en pidä Kättä kyseisen kirjailijan missään määrin hohdokkaimpana tekstinä.

Palavaa paperia ja Ray sekä Kurt

Ray Bradbury - Fahrenheit 451

Seuraavana blogin sisältöön luikertelee Ray Bradbury. Päädyin lukemaan hänen varmaankin kuuluisimman teoksensa, paperin syttymispisteen mukaan nimetyn Fahrenheit 451:n. Oikeasti paperin syttymispiste riippuu tosin ilmeisesti paperista aika paljon. Tämä pitäisi olla tiedossa ainakin heillä, ketkä ovat joskus laittaneet uuniin suurelle lämmölle liian heikkoa leivinpaperia.

Ray Bradbury tunnetaan muun muassa scifi-tarinoistaan. Häntä on helppo verrata toiseen saman ikäluokan yhdysvaltalaiskirjailijaan, Kurt Vonnegutiin. Tarinan sisällöstä löytyykin hyvin samanlaisia elementtejä. Huomio kiinnittyi erityisesti siihen, kuinka kumpikin heistä sisällyttää paljon pohjois-amerikkalaisen kulttuurin kritiikkiä tekstiinsä. Jollei kyseessä ole puhdas anomalia, niin tätä huomiota voi pitää kiinnostavana. En muista, että muunmaalaisten klassikkokirjailijoiden teoksissa oman kulttuurin kritiikki olisi niin vahvasti esillä. Ehkä Amerikan Yhdysvalloissa täytyy olla vallitsevat normit kyseenalaistava henkilö, että rupeaa ja päätyy kirjailijaksi.

Kirjoitustyyliltään Bradbury on runollisempi ja maalailevampi mitä Vonnegut. Tämä tekee tyylistä tosin ainakin itselleni vaikeasti seurattavamman. Siinä missä Vonnegut on kuin lasi laadukasta viskiä, Bradbury on kuin hedelmäinen cocktail. Kumpikin tuntuu suosivan melko ytimekästä tyyliä romaaneissaan, joten kirjallista viiniä tai olutta kaivatessa täytyy keksiä muuta luettavaa.

Itse kirjan tarinasta ja teemoista voisi todeta, että niiden pitäisi lämmittää monen kirjallisuuden ystävän mieltä. Itse en vaan voinut olla pitämättä Bradburyn sisältöön projisoimista ajatuksista. Kirja oli kuin ylistys kirjallisuudelle. Vahva lukusuositus!

Lisää lyhyitä tarinoita

Edgar Allan Poe - The Gold Bug and Other Tales

Sain jälleen yhden novellikokoelman luettua alusta loppuun. Edgar Allan Poe lienee tuttu nimi yhdelle sun toisellekin, vaikkei kirjallisuutta harrastaisikaan.

Novellikokoelma osoitti melkoista vaihtelua novellien toimivuudeltaan. Muutama novelli piti otteessaan alusta loppuun, samalla nostattaen kylmiä väreitä, kuten esimerkiksi "The Tell-Tale Heart". Muutama muu novelli sitten sai lähinnä haukottelemaan, kuten "The Mystery of Marie Rogêt". Tämä tarina taisi tosin olla vahvasti sidottu omaan aikaansa. Kyseessä oli murhamysteeri, joka pohjautui oikeaan kuolemantapaukseen. Vapauttavaa havaita, etteivät edes mestarit aina onnistu.

Edgar Allan Poen tyyli on ilmeisesti hänen aikansa mukaista, tai jopa hieman ajalleen vanhahtavaakin. Nykylukijalle, tai ainakin itselleni, tyyli tuntuu bysanttisen kiemuraiselta, ainakin alkuperäiskielellään luettuna. En siis suosittele novelleja varauksettomasti viihteenä, mutta kauhusta ja mysteerikirjallisuudesta kiinnostunut luulisi saavan näistä jotain irti.

Päällystakki ja muutama muu tarina

Nicolay Gogol - The Mantle and other stories

Sattuipa seuraavaksi luettavaksi Gogolin novelleja englanniksi. Kokoelmassa olivat novellit "A May Night and the Drowned Maiden", "The Viy", "Memoirs of a Madman", "The Nose" ja tietysti "The Mantle".

Aiemmin venäläisen kultaisen aikakauden kirjailijoihin lähinnä Dostojevskiin tutustuneena Gogol pääsi yllättämään kepeydellään ja huumoristisuudellaan. "The Viy", eli Maahisten valtiatar oli myös varsin toimivaa kauhua, humoristisen kepeyden lisäksi. Nenän tarinaa lukiessa piti pysähtyä välillä naureskelemaan koko tarinan absurdiutta, ja lennokkaan kepeä humoristinen ote aiheutti välitöntä hymyilyä muitakin tarinoita lukiessa. Kuinka tällainen kirjailija saattoi olla mitenkään samalta aikakaudelta, mitä Dostojevski? Venäläinen kirjallisuus yllättää.

Suosittelen Gogolia ihan kaikille, täysin varauksestta, vaikket osaisi edes lukea.

Kissan kehto

Kurt Vonnegut - Kissan kehto

Vaihteeksi sain luettua jotain, mistä lisätä blogiin merkinnän. Tämä oli Kurt Vonnegutin Kissan kehto. Koko romaanin olisi saattanut lukaista yhdeltä istumalta, jos siihen olisi ollut aikaa. Vonnegutin teksti imaisee nimittäin ainakin tämän lukijan mukaansa mitä parhaiten.

Mitä Kissan kehdosta jäi päällimmäisenä mieleen? Ainakin tietysti se, että olen hillittömän suuri Vonnegutin fani. Mielen pintaan jäi myös mielenkiintoinen uskontojen ja pohjois-amerikkalaisen kulttuurin keskinäinen peilaus.

Teoksessa oli paljon muutakin mielenkiintoista, ja noin puoli tuntia loppusanojen lukemisen jälkeen mietinkin jo, että pitäisiköhän se lukea uudestaan. Olisi myös mahtavaa, jos oma sisäinen kirjoittajani oppisi Vonnegutilta jotain. Ei hän suotta ole valovoimainen piste kirjallisuuden tähtitaivaalla.

Tapahtui joskus Pietarissa

Anna Reid - Leningrad - Piiritetyn kaupungin tragedia 1941-44

Monelle tuntuu tulevan Leningradin toisen maailmansodan piirityksestä mieleen ihmissyönti. Siitäkin kerrottiin toki paljon Anna Reidin teoksessa "Leningrad - Piiritetyn kaupungin tragedia 1941-44". On toki arvattavaa, että noista ajoista on paljon muutakin kerrottavaa.

Kun luin tätä kirjaa, niin mietin pääasiassa että miksi taas tällaisistakin hirvityksistä täytyy lukea. Ihmiskunnan synkimmissä hetkissä on kait jotain erityisen kiehtovaa, ehkäpä sen takia että ne paljastavat ihmisyydestä jotakin mitä muu ei. Kaikista hirveyksistä lukiessani tuli näin suomalaisena jokseenkin vaivaantunut olo siitä, että Suomi oli osallisena Leningradin saartoa, vaikka rooli ei kovin aktiivinen ollutkaan.

Kirja onnistui hienosti nivomaan yhteen historiaa ja tarinoita ihmisistä. Yksilöiden tarinat ovat ilmeisesti melko pitkälti ennen julkaisemattomia kertomuksia. Aiheen nurjan puolen arkaluontoisuuden verho on itänaapurissa ilmeisesti vasta lähivuosikymmeninä alkanut vetäytyä.

On hämmentävä ajatella, mitä kaikkea tuossa itärajalta melko lyhyen matkan päässä olevassa kaupungissa onkaan kerennyt tapahtua. Pietarin kaduilla kummittelee. Siellä kummittelevat Pietari Suuri itse, Pushkin, Dostojevski, Ahmatova ja ties kuinka moni muu maailmankuulu kirjailija. Siellä kummittelevat lukemattomat surkeat suurkaupungin ihmiskohtalot, Lokakuun vallankumous, Leningradin piirityksen ihmisrukat ja 90-luvun itämafia. Lista jatkuisi varmaan vielä vaikka kuinka.

Vähän jotain muuta

Sidney Sheldon - Mikään ei ole ikuista

Tuli sattumalta tutustuttua tällaisen herran kuin Sidney Sheldon tuotantoon yhden kirjan verran. Kyseessä on varsin menestynyt kirjailija, Sheldonin teoksia on myyty arviolta ehkä jopa 600 miljoonaa kappaletta. Jotain hän siis on tehnyt oikein, tai varmaan aika paljonkin.

En kuitenkaan oikein kokenut osuvani kirjan kohderyhmään. Kirjaa väitetään eri lähteissä rikosromaaniksi tai trilleriksi, mutta itse sanoisin kirjan olevan saippuaoopperahömppää. Sheldonin tausta televisiokäsikirjoittajana mielestäni näkyy selvästi. Juoni, henkilöt ja miljöö vaikuttavat amerikkalaiseen televisiosarjaan suunnitelluilta. Kirjasta tehtiinkin sittemmin televisiosarja.

Kerronnan tapahtumat lentävät eteenpäin melkoista vauhtia, ja se mikä jää vaivaamaan epäuskottavuudeltaan, unohtuukin heti seuraavien tapahtumien vyöryessä päälle. Tunnelmasta jää lähinnä mieleen saippuaoopperahömppämäinen pinnallisuus. 

Eräs asia, mikä kuitenkin on varsin huikeaa kirjassa, on sen kyky koukuttaa jatkuvilla jännitteiden luonneilla, niiden hetkittäisillä purkamisilla ja taas uusien vyyhtien kehittelyillä. Jos harrastaa fiktion kirjoittamista, niin herran teoksia kannattaa mahdollisesti tarkastella oppimismielessä tässä suhteessa.