Älykkäitä elukoita

Jussi Viitala - Älykäs eläin

Seuraavana luettavaksi ja kommentoitavaksi päätyi Jussi Viitalan Älykäs eläin. Kirjoittaja on työskennellyt yliopistolla dosenttina bio- ja ympäristötieteissä, joten sisällöltä osasi odottaa vahvasti faktoihin pohjautuvaa veistelyä. 

Muiden elollisten älykkyys on itseäni kovasti kiinnostava aihe. Tällainen teos kaappasikin siis mielenkiintoni helpommin kuin helposti. Kirjassa käsitellään pelkästään eläinten älykkyyttä, vaikka kasveistakin on kiintoisia juttuja kirjoitettu aiheen tiimoilta. En tosin enää muista nimeltä sitä yhtä kirjaa, jossa oli käsitelty kasvienkin älykkyyttä ihan tieteelliseltä kantilta.

Päällimmäiseksi kaikista esitetyistä asioista kirjasta jäi mieleen varmaankin se, että ihmisaivot eivät ilmeisesti ole muutamiin muihin lajeihin verrattuna tieteellisen nykykäsityksen mukaan mitenkään hirveän erityislaatuiset. Monilla valailla, delfiineillä ja norsuilla on fyysisten tilastojen kannalta varsin varteenotettavat aivot myöskin. Tästä voisi koittaa päätellä logiikalla, että ehkä pelkkä aivojen kapasiteetti ei ole se, mikä on saanut ihmisen tekemään suuria taiteellisia, tieteellisiä ja teknisiä saavutuksia. 

Kirjassa esitetään, että ihmisten avut hyvien aivojen lisäksi ovat näppärät kädet ja suurten populaatioiden mahdollistama ajan myötä kertynyt kulttuurillinen kehitys. Näitä etuja ei ole esimerkiksi valailla. Suurina otuksina valailla lie vaikeuksia saavuttaa miljoonapopulaatioita. Delfiinit ovat pienempiä, mutta niiltäkin puuttuu peukalot, ja jostain syystä niitäkään ei taida olla niin hirveästi. Itse ainakin voin uskoa, että valaiden aivot saattavat olla rakenteellisesti ottaen paremmat kuin ihmisten.

Eläinten älykkyys vaikuttaa olevan monille haastava aihe. Etenkin, jos esitetään, että eläimet voisivat olla jopa älykkäämpiä mitä ihmiset. Tai jos esitetään, että kasvitkin ovat älykkäitä. Pelkkä ihmistenkin älykkyys on tietty jo haastava aihe käsitellä. Mitä älykkyys edes on? Yleensä aihetta käsitellään ilman yhteistä selkeää käsitystä edes älyn määritelmästä. Ota siinä sitten selvää.

Rikos ja rangaistus

Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus

Dostojevskin Rikos ja rangaistus päätyi käsiin hieman epätavallisemmin. Hilpaisin divariin erään joutokirjan kanssa, ja kerroin kaupanpitäjälle että heitän kirjan roskiin jos ei kelpaa. Näinkin ammattimaisella tinkaamisella divaristi kehoitti ottamaan jotain vaihdossa. Noin kolmen ja puolen sekunnin etsinnän jälkeen käteen tarttui tuo Dostojevskin teos, josta totesin vielä ääneen että tämähän on englanniksi. “Siinähän sitä lukiessa oppii”, totesi kauppias. Arvostan tällaista pelotonta asennetta oppimista kohtaan, ja kiitin vaihtokaupasta ulos kiirehtiessäni.

Olen aina pitänyt itseäni hyvänä englannissa, ja niin myös monesti muutkin. Rikoksen ja rangaistuksen englanninkielinen käännös oli tosin haasteellisinta mitä olen pitkään aikaan lukenut. Pisteet venäläisille, jos he ovat oikeasti niin intellektuellia kansaa, kuin mitä tuosta teoksesta sai kuvan. Luulen tosin, että vodkalla on jo nollattu liika huipputaso, jos sellaista on joskus ollut.

Kirjan itse tarinaa lie analysoitu jo galaktiseen tappiin asti näinä ajanlaskun aikoinamme, joten en tuhlaa energiaani nyt sellaiseen. Monelle Dostojevski edustaa jotain tiiliskiviromaanin perusolemusta. En kirjan painosta tiedä, mutta tiheydeltään ainakin tuntuu kuvaavalta. Tai oikeastaan tiilet ovat aika ilmavia verrattuna Dostojevskin kirjoitukseen.

Olin lukenut yhden Dostojevskin jo aiemminkin, joten osasin olla tosin varautunut. Itselleni Dostojevskin teksti tuntuu vaihtelevalta. Pitkäpiimäisyyden keskeltä, väliltä ja laidoilta löytyy äärimmäisen kiehtovia ilmaisun jalokiviä ja tunnelmakohtia. Välillä kirjoitus myös uppoaa kuin paraskin viihde. Ehkä se on tämän kirjailijan hienouksia, dynamiikka nimittäin.

Henkilökohtaisesta Amerikka-suhteesta

Ville-Juhani Sutinen - Itä-Harlemin punainen ruusu

Jotenkin tarrautui matkaan kirja nimeltään Itä-Harlemin punainen ruusu. Kirjoittajana Ville-Juhani Sutinen. Takakannessa kerrotaan, että kirja sisältää matkaesseitä Amerikan Yhdysvalloista. Suurena matkakertomusten ystävänä innostuinkin hetimiten, koska kirjan reissumies vaikutti kolunneensa Yhdysvaltoja perinteisimpien turistikohteiden ulkopuoleltakin.

Vaikka teksti monin paikoin vaikuttaa siltä, kuin sen olisi kirjoittanut juuri äskettäin Suomen Vihreiden kannattajaksi kääntynyt Noam Chomsky laskuhumalassa, kirja tuli luettua innolla loppuun asti. Itsekin siellä päin joskus pyörineenä oli mukavaa lueskella, mitä muut ovat reissuistansa irti saaneet. Eritoten huvitti kerronta hämyisistä lautakasamotelleista, joissa matkaajat päättivät silloin tällöin yöpyä.

Kirjaa lukiessa aloin peilaamaan myös omaakin suhdettani Amerikkaan. Rupesi oikeastaan tuntumaan siltä, kuin se kuuluisa “amerikkalainen unelma”, johon aina viitataan, olisi oma uskonnollinen kokemus, johon jokaisella on oma suhteensa. Toiset elävät uskonsa kanssa koko elämän, toisilla se murtuu. Murtuessaan tämä unelma sen monine osineen joutuu armottomasti kyseenalaistetuksi, ja katkera huijatuksi tullut olo valtaa mieltä. Ehkä näin oli käynyt myös jossain vaiheessa Itä-Harlemin punaisen ruusun kirjoittajallekin. Ainakin olin tunnistavani jotain tuttua tunnelmaa siinä.

Kyyroksen sotaretki

Ksenofon - Kyyroksen sotaretki

Seuraava mainittava saalis kirjaston sokkeloista oli Ksenofonin Kyyroksen sotaretki. Kirja on kirjoitettu alunperin joskus 300-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Tiivistetysti kirja kertoo Kyyros nuoremman sotajoukon retkestä, jonka tarkoitus oli suistaa silloinen Persian kuningas vallasta. Homma ei mennyt ihan jiiriin. Taistelussa kuninkaan joukkoja vastaan Kyyros kuoli, vaikka varsinaisesti Kyyroksen kreikkalaiset palkkasotilaat taistelun voittivat. Tästä seurasi se, että jäljelle jääneen joukon piti aloittaa perääntyminen vihamielisten maiden läpi, jotta taas joskus kotinsa näkisivät. Tämä matka onkin kirjan pääasiallinen sisältö.

Kirjoittaja Ksenofon oli ennen kaikkea sotilas, ja sotilaallisuus näkyy ilmaisun täsmällisyydessä. Tämä on hyvin ymmärrettävää, kerrotaanhan teoksessa senaikaisen sotilaan työstä. Ensi alkuun tarina oli hieman kankeaa luettavaa, mutta tapahtumien päästessä vauhtiin tyyli toimii.

Muuta kiintoisaa Ksenofonissa on myös muun muassa se, että hän oli Sokrateen oppilas, samaa sakkia siis esimerkiksi Platonin kanssa. Välillä teosta lukiessa tuntuukin, että ollaan jossain Valtion moraalista käytöstä perustelevassa esimerkissä. Kirjassa Ksenofon tuntuu selviytyvän monesta kiperästä tilanteesta keskinäisesti oikeudenmukaisen toimintansa, moraalinsa ja puhekykynsä ansiosta. Ehkä Sokrateen opit ovat auttaneet.

Tarinassa on oikeastaan kaikenlaista hykerryttävää. Omilleen jäänyt sotajoukko toimii usein täysin demokraattisesti sotilaiden kesken, ja joskus ateenalaisten ja spartalaisten väliset poliittiset eriävyydet pulpahtavat suunsoittona pintaan. Oikeudenmukaisuuteen vetoamisen lisäksi toinen yksimielisyyteen johtava tapa perustella toimintaa tuntuu olevan uhrimenoilla selvitetty jumalten tahto. Eri osapuolten kähminnän määrä on niin hillitön, etten ainakaan itse pystynyt sitä yleensä edes kunnolla seuraamaan.

Oli siis erittäin historiallista ja viihdyttävää luettavaa.

Suurkulkurin suuret seikkailut

William Henry Davies - Suurkulkurin omaelämäkerta

Seuraava käteen ja lukuun sattunut opus oli William Henry Daviesin Suurkulkurin omaelämäkerta. Jo aiemminkin kertomuksia kulkureiden ja pummien maailmasta lukeneena osasin aavistella tämänkin tarjoavan vallan mainiota hupia. Esimerkiksi teos nimeltään Down and Out in Paris and London (en muista varmuudella suomennettua nimeä) herran nimeltä George Orwell kirjoittamana oli vallan loistava. Orwell nimenä tosin tunnistettaneen joidenkin muiden teostensa suosion perusteella. Kyseisestäkin kirjasta olisi mainiota varmaan blogauttaa, mutta en muista siitä enää paljoakaan.

Siinä määrin Davies oli Orwellia aidompi kulkuri, että hän vaikutti ajautuvansa kulkuriksi pelkän mielenlaatunsa ja taloudellisesti ottaen vaatimattomampien juuriensa takia. Orwell taasen vaikutti enemmänkin ruvenneen kulkuriksi jonkinlaisen rappioromantiikan, köyhien puolella myötäelämisen ja kirjallisten aiheiden löytämisen takia. Davies oli Orwellia aiemmin liikkeellä 1890-luvulla. Orwell seikkaili kulkurina joskus 1920- ja 1930-luvuilla. Orwell ilmeisesti tunsi Davieksen teoksen, ja Davies myöhemmin arvosteli kriitikkona Orwellin seikkailutarinat, kertoen pitävänsä niistä (http://www.bl.uk/collection-items/w-h-davies-confessions-of-a-down-and-out-from-the-new-statesman-and-nation). Kovia olivat kulkemaan brittikirjailijat noin sata vuotta sitten.

Suurkulkurin omaelämäkerran tarina on varsin kiintoisa jo draaman kaarena. Tosin, kun kerran kyseessä on tunnetun kirjailijan teos, joka alkaa kirjailijan uran ollessa nollapisteessä, ei liene yllätys, että tarinalla on kirjailijan kannalta voitokas loppu. Kyseessä on kuitenkin joka tapauksessa kiintoisa “vaikeuksista voittoon” -tarina. Ihan tyhjällä pohjalla Davies ei kuitenkaan ole elänyt, vaikka kulkurina liikkuikin, vaan hän oli perinyt pienehkön omaisuuden, jota hänelle pikkuhiljaa maksettiin. Perinnön ansiosta hän vaikuttikin sitten onnistuvan kirjailijan uran aloittamisessa.

Teoksen taustojen ja Orwelliin vertailun ollessa kiintoisaa vielä mielenkiintoisempaa on kirjasta löytyvä ammattikerjäläisen elämän ja mentaliteetin kuvaus. 1900-luvun alun tienoot lienivät kultakautta kiertäville kulkureille. Kirjan tarinoista käy ilmi, kuinka nämä kulkijat elättivät itseänsä niin satunnaistöillä, kerjäämisellä kuin mahdollisesti muillakin metkuilla. Pelkästään kerjäämiseen erikoistuneilla oli ilmeisesti tiukka ammattiylpeys. Rehellistä työtä tekeviä pidettiin tyhminä, koska kaiken elämiseen tarvittavan sai kerjäämälläkin. Työn välttelyn ammattiylpeys tuntuu jotenkin riemukkaan ironiselta käsitteeltä. Jotain yhteistä ihmisiltä aina löytyy.

Jos hobo-elämä kiinnostaa (siis kirjallisessa muodossa), tässä on mainiota luettavaa.

Sotilaiden sosiaalipsykologiaa

Sönke Neitzel, Harald Welzer - Sotilaat - Taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemisesta

Kirjaston palautettujen hylly on vanhanmallista sisällön jakamista sosiaalisessa mediassa. Siellä muiden silmissä kiintoisat teokset nousevat silmille kirjaston isommasta valikoimasta. Jokaista hyllyn asukkia joku on peukuttanut ainakin siinä määrin, että on nähnyt vaivaa joskus sen lainatakseen. Ei ollut ensimmäinen, eikä varmaan viimeinenkään kerta, kun taas sattui käsiin kiinnostava teos sieltä tuossa joku hetki sitten. Kyseessä oli Sönke Neitzelin ja Harald Welzerin kirja “Sotilaat - Taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemisesta”.

Kirjan kannessa on kuva muutamista hymyilevistä armeijan uniformuun pukeutuneista velikullista, mutta jo takakannen lukaiseminen paljastaa kirjan sisällön synkemmän olemuksen. Sisältö on pitkälti kuolemaa ja julmuutta. Kirjassa analysoidaan toisen maailmansodan aikaisia saksalaisten sotavankien salakuunneltuja keskusteluja pääasiassa sosiaalipsykologisesta näkökulmasta. 

Tarkemmin ottaen, kirjassa analysoidaan pääasiassa keskusteluja tappamisesta ja kuolemisesta. Myöskään sodan ajan seksuaalista julmuutta ei unohdeta. Muutakin sotilaiden sielunelämää käydään toki myös läpi. Mukaan on myös otettu muutaman tuoreemman sodan tapauksia vertailuksi osoittamaan, että toisen maailmansodan saksalaiset eivät ehkä olleetkaan niin erilaisia asian suhteen ajatusmaailmaltaan.

Olin ajatellut taas vältellä sotahistoriasta kertovia teoksia pidemmän aikaa, mutta tämä kirja käteen sattuessaan vangitsi jotenkin mielenkiintoni, kenties erilaisuudellaan muihin kirjoihin verrattuna mitä olen lukenut.

Oltuaan varmaankin ensimmäinen tällaisen aihepiirin kirja, jonka luin, onnistui se herättämään paljon ajatuksia. Se lisäsi tietouttani Saksan itärintaman juutalaisvastaisista toimista, jotka olivat keskitysleiritoimintaan verrattavia hirveyksiä. Lisäksi se valotti niitä suorittaneiden sotilaiden ajatusmaailmaa, ja kirjassa pyrittiin myös selittämään koko tapahtumaketjua. Mielestäni siinä jopa onnistuttiin varsin uskottavasti. Kiteytettynä voisi ehkä sanoa esitetyn selityksen olleen, että yleinen moraalin katoaminen sodassa taistelujen myötä rapauttaa myös moraalin taistelujen ulkopuolella. Yksinkertaista, eli ehkä siis totta. Jopa mahdollista ratkaisuakin tällaisen estämiseksi mietittiin jossain välissä. Kaikki sotarikokset pitäisi saada tuomituksi. Ehkä tässäkin on perää.

Loppujen lopuksi kirja ei kuitenkaan onnistunut olemaan äärettömän synkkä. Kirjoittajat toteavat, että salakuunnelluista keskusteluista käy ilmi, että sotilaat tappavat pääasiassa sen takia, koska sotilaan rooli on heille työ, ja tappaminen kuuluu sotilaan työhön. Monet sodan julmuudet olivat sotilaille siis vain osa työtä. Kaikkea tämä ei kuitenkaan selitä. Ehkäpä voisi sanoa, että sota tarjoaa puitteet sille pahuudelle, mitä ihmisistä voi löytyä, ottaa suorimman muotonsa.

Kaiken kaikkiaan, teos oli varsin ajatuksia herättävä. Kiitos taas, palautettujen hylly!