Propagandaa ja politiikkaa pokkarimuodossa

Olli-Pekka Vainio ja Katleena Kortesuo - Diktaattorin käsikirja

Diktaattorin käsikirja, en pystynyt ohittamaan moista teosta ottamatta matkaan ja lukematta. Sisäistä wannabe-maailmanvaltiasta on välillä ruokittava, eikö vaan? Kirjan kohderyhmä tosin vaikutti hieman epäselvältä, ja vaikuttaa epäselvältä edelleen sen luettuani. Teoksessa kerrotaan siis ohjeita siihen, kuinka perustaa kansanliike jonka avulla voisi nousta valtaan, ja pysyäkin vielä siellä. Sisältö on siis kaikenlaisia vinkkejä poliittiseen ääritoimintaan ja yleisen mielipiteen manipulointiin. Kukapa tietty ei tarvitsisi moisia vinkkejä.

Teksti oli sujuvaa luettavaa, mutta näennäisen puolueettomuuden taustalta oli kuitenkin pilkottavinaan kirjoittajien omat poliittiset näkemykset. Tyyli oli myös aikamoista besserwisseröintiä, mikä lienee tosin hyvin tietoinen valinta. Itse pitäisin aiheen käsittelyä nöyremmällä asenteella kiinnostavampana, mutta kaupallisuuden alttari varmaankin houkuttelee räväkkyyteen, tässäkin asiassa.

Kirja on täynnä hyvää asiaa, ja olisi todellakin hienoa, jos mahdollisimman moni sivistäisi itseänsä moisilla aiheilla. Lukeminen sai pohtimaan propagandan ja politiikan välistä häilyvää rajaa, ja varsinkin nykypäivänä nämä kysymykset ovat vahvasti esillä. Teoksen näkökulmia onkin kutkuttava peilata sittemmin pinnalle nousseisiin ilmiöihin.

Omituisena sivuvaikutuksena kirjan lukeminen herätti jonkinlaisen hetkellisen kiinnostuksen perustaa puolue. Ehkäpä kirjan näkökulma puoluetoiminnasta älyllisenä haasteena ihmisten jymäyttämiseksi herätti luontaisen ongelmanratkaisijani. En usko vieväni tätä asiaa ajatustasoa pidemmälle, tosin. Omituisia ajatuksia herättänyttä kirjaa voi pitää kuitenkin yleensä onnistuneena lukukokemuksena.

Ei oikein ihminenkään

Joseph Brodsky - Ei oikein ihminenkään

Sattuma päätti luetuttaa itselläni tällä kertaa Joseph Brodskyn Neuvostoliiton muistikuvilla väritettyjä esseitä. Herralle on myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto, eikä suotta. Arvostin ainakin itse kirjailijan siveltimenjälkeä.

Muistikuvissa Neuvostoliitosta oli kaikenlaista mielenkiintoista, lähinnä tosin negatiivisella tavalla. Kirjoittajan itse ollessa juutalainen hän esimerkiksi joutui kohtaamaan paljon syrjintää etnisyytensä takia. Näin siis toisen maailmansodan jälkeisessä natsit kaataneessa maassa. Lisäksi toveruuden ihmemaa vaikutti lähinnä byrokraattiselta poliisivaltiolta, jossa yksilö oli vaiennettu, ja kaikilla paitsi ehkä puoluekorruption osanottajilla oli kurjaa. Näillä erikseen mainituillakin todennäköisesti, mutta koittivatpahan ainakin ottaa asianlaidoista hyötyä irti. Kuvatut olot saavat arvostamaan Suomen säilyttämää vapauttansa.

Kulttuurin arvostuksen väitetään kuitenkin kukkineen neuvostoaikana. Sainkin kirjasta irti ehkäpä myös seuraavan teoksen, minkä haen kirjastosta. Muutenkin, vallan hieno teos.

Platoniset pidot

Platon - Pidot

Jostain oli tällainen teos kuin Pidot päätynyt kirjahyllyyn. En omaa tarkempia muistikuvia mistä, mutta todennäköisesti divarista joskus heräteostoksena. Platonin Valtion (ja ohuiden kirjojen) suurena ystävänä ihmettelinkin, miksen ollut tätä jo aiemmin lukenut.

Teksti tarjoaa kaiken muun lisäksi ikkunan antiikin Ateenaan. Tai ainakin siihen osaan siitä, mistä Platon tiesi kirjoittaa. Verrattuna modernimpiin aikoihin antiikin Kreikka vaikuttaa oudolla lailla sivistyneeltä. Osa asioista tuntuu jopa kehittyneemmältä, kun taas toisissa ollaan jäljessä. 

Kaikkien ihmisten välinen tasa-arvo ei ainakaan tainnut olla vahva puoli noina aikoina, vaikka demokratia sieltä usein jonkinlaisena keksintönä muistetaankin. Orjat ja naiset taidettiin kuitenkin sulkea pois moisesta, kuin myös unohtaa pääasiassa muutenkin. Välillä tosin tuntuu siltä kuin Platon flirttailisi yleismaailmallisen tasa-arvon ajatuksen kanssa kirjoituksissaan. Vallitsevan epätasa-arvon kyseenalaistaminen on tosin lienyt melko kivulias puheenaihe eliitin korville. Ettei olisi nykyäänkin.

Platonista tulee helposti mieleen, että sitä pitäisi lukea kuin filosofista oppikirjaa. En tosin yllättyisi, jos teosten alkuperäinen tarkoitus olisikin ollut hyvinkin taiteellinen. Teksti on sujuvaa, josta ei varmaan suurinta kiitosta voi kohdentaa kääntäjälle. Moni intertekstuaalinen ja kulttuurillinen viittaus tosin jää nykypäivän lukijalta tajuamatta, jollei sitten ole kovakin alan harrastaja.

Kirjassa puhutaan rakkaudesta. Kyseessä lie aikansa ateenalaisen eliitin näkökulmia aiheesta. Viimeisenä esitetty Sokrateen kuvaus aiheesta tosin on nähty Platonin filosofisten näkemysten ilmauksena. Vaikka näkökulmat lähtevätkin aikansa tapakulttuurista, niin jotain hyvin yleismaailmallista niissä tuntuu olevan. Ehkä se on se varjoja luolan seinään heittävä todellisuus, mikä sieltä paistaa läpi. Näkisin, että Platon on onnistunut siinä, mitä ikinä sitten yrittikään.

Matka pieleen menneessä maailmassa

Heikki Aittokoski - Narrien laiva

Sain taas viimein pieneen toviin kirjoitettavaa tänne. Heikki Aittokosken teos Kuolemantanssi on ollut niin sanotusti tapetilla viime aikoina. Siitä ei ollut kuitenkaan vapaita kappaleita lähikirjastossani. Tämä toinen teos kuulosti miltei kiehtovammalta aiheeltaan, kuin myös löytyi vapaana hyllystä, joten otin sitten opuksen lukuun.

Kirjassa kerrotaan muun muassa vierailuista Somaliassa ja Afganistanissa, mikä on jo itsessään ihan kiintoisaa. Nämä retket ovat kuitenkin aika ammattimaisia toimittajan pistäytymisiä vapaamman häröilyn sijaan, joten niistä irtoaa vain jokseenkin kliininen matkakertomus. Vapaampi sooloilu noissa maissa tuskin liekään turvallista.

Kirja on kerronnaltaan sidottu jokseenkin löyhästi Sebastian Brantin Das Narrenschiff -teokseen. Tämä side jäi tosin itselleni ainakin aika merkityksettömäksi kokemukseksi, muttei sillä niin väliäkään. Pääasiat itselleni olivat kuitenkin kirjailijan välillä poliittisestikin värittyneet kannanotot, historian peilaus ja erilaisten näkökulmien tarjoaminen maailman menoon.

Pidin paljon tästä kirjasta. Kirjoitustyylikin maistui, paitsi ajatusvirtapätkät, kirjahylly, sateen ropina, syksyn pimeys, vai onko jo talvi, näppäimistö, miksi teen tätä kun ei näitä kukaan lue, ai niin, peruna, kesä ja kärpäset, kiitos, anteeksi.

Gladiaattorit

Philip Matyszak - Gladiaattori: roomalaisen taistelijan käsikirja

Välillä on hyvä lukea jotain vähän kevyempääkin. Tämä kirja on kirjoitettu kieli poskessa -henkisesti kuin se olisi muinaisen Rooman valtakunnan aikoina kirjoitettu opas gladiaattorille. Tuntui varsin viehättävältä tavalta elävöittää historiaa.

Gladiaattoritaisteluja ei turhaan muistella. Niissä on urheiluna ja kansanhuvina jotain äärimmäistä. Kyse oli yleensä elämästä ja kuolemasta. Koko ruljanssissa tuntuu olleen myös paljolti kyse roomalaisesta vallitsemiskulttuurista. Gladiaattorit olivat rooliinsa alistettuja gladiaattorikoulun omistajan pelinappuloita, ja gladiaattoritaistelujen järjestämisillä pelattiin usein valtapeliä kansansuosiota kosiskellen.

Muuten hyvä kirja, mutta tuntui loppuvan kesken. Oli se kyllä melko ohutkin.

Armenialainen Golgata

Grigoris Balakian - Armenialainen Golgata

Kummempi lukemisen analysointi on nyt ilmeisesti kesälomalla, kun en innostu. Luin kuitenkin armenialaisen papin kirjoittamat muistelmat armenialaisten kansanmurhan ajoilta, ja ajattelin tähän sen laittaa ylös.

Armenialaisten kansanmurha toteutettiin ensimmäisen maailmansodan aikaan silloisen osmaanivaltakunnan uusien nuorturkkilaisten vallanpitäjien toimesta. Aikanaan nämä etniset puhdistukset lienevät olleet varsin ennätysmäinen hirveyksien ilmenemä, mutta toisen maailmansodan aikaanhan nämä laitettiin sitten taas uusiksi. 

Esimerkkinä meiningeistä kerrottakoon, että ilmeisesti aseiden ja ammusten säästämiseksi hallituksen toimijat usuttivat tavallisia kansalaisia lahtaamaan armenialaisia millä hyvänsä kättä pidemmällä nyt kykenivätkään. Juutalaisvainot sun muut toisen maailmansodan vainot olivat käsittämättömän hirveitä, mutta niin olivat nämä tässä kirjassakin kuvatut.

Vankeinhoidon menetelmien kritiikkiä

Pentti Aalto - Pakkolaitosvanki

Tulipas luettua toinenkin Pentti Aallon teos. Kyseessä oli kirjailijan kuuluisin teos, “Pakkolaitosvanki”. Kirjassa kuvataan ihmiskohtalon kulkua koulukodista pakkolaitokseen Suomessa joskus 1940-1960 -luvuilla, välillä vankilan mielisairaalaosastollakin käyden. Ilmeisestikin taas nojattiin kirjoittajan omiin kokemuksiin.

Juttu on yleisesti ottaen varsin järkyttävää. “Kylmä rinki” -sarja oli aikamoista jaarittelua tähän kerrontaan verrattuna. Kirjan voikin nähdä kritiikkinä senaikaista koulukoti- ja vankilajärjestelmää kohtaan. Nykyään asiat ovat toivon mukaan paremmin. 

En usko sellaisten laitosolojen, mitä kirjassa kuvataan, edistävän yhteiskuntaa tai ihmisyyttä juurikaan. Pikemminkin tulee mieleen, että moiset takaavat sen, että joskus rikolliseen toimintaan sekaantuva varmastikin pysyy valitsemallaan alallaan. Siinä kun tarvitaan varmaankin jonkinlaista vihaa yhteiskuntaa vastaan, jota sysipaskat laitosolot varmastikin kasvattavat.

Olipas taas luettava.