Palavaa paperia ja Ray sekä Kurt

Ray Bradbury - Fahrenheit 451

Seuraavana blogin sisältöön luikertelee Ray Bradbury. Päädyin lukemaan hänen varmaankin kuuluisimman teoksensa, paperin syttymispisteen mukaan nimetyn Fahrenheit 451:n. Oikeasti paperin syttymispiste riippuu tosin ilmeisesti paperista aika paljon. Tämä pitäisi olla tiedossa ainakin heillä, ketkä ovat joskus laittaneet uuniin suurelle lämmölle liian heikkoa leivinpaperia.

Ray Bradbury tunnetaan muun muassa scifi-tarinoistaan. Häntä on helppo verrata toiseen saman ikäluokan yhdysvaltalaiskirjailijaan, Kurt Vonnegutiin. Tarinan sisällöstä löytyykin hyvin samanlaisia elementtejä. Huomio kiinnittyi erityisesti siihen, kuinka kumpikin heistä sisällyttää paljon pohjois-amerikkalaisen kulttuurin kritiikkiä tekstiinsä. Jollei kyseessä ole puhdas anomalia, niin tätä huomiota voi pitää kiinnostavana. En muista, että muunmaalaisten klassikkokirjailijoiden teoksissa oman kulttuurin kritiikki olisi niin vahvasti esillä. Ehkä Amerikan Yhdysvalloissa täytyy olla vallitsevat normit kyseenalaistava henkilö, että rupeaa ja päätyy kirjailijaksi.

Kirjoitustyyliltään Bradbury on runollisempi ja maalailevampi mitä Vonnegut. Tämä tekee tyylistä tosin ainakin itselleni vaikeasti seurattavamman. Siinä missä Vonnegut on kuin lasi laadukasta viskiä, Bradbury on kuin hedelmäinen cocktail. Kumpikin tuntuu suosivan melko ytimekästä tyyliä romaaneissaan, joten kirjallista viiniä tai olutta kaivatessa täytyy keksiä muuta luettavaa.

Itse kirjan tarinasta ja teemoista voisi todeta, että niiden pitäisi lämmittää monen kirjallisuuden ystävän mieltä. Itse en vaan voinut olla pitämättä Bradburyn sisältöön projisoimista ajatuksista. Kirja oli kuin ylistys kirjallisuudelle. Vahva lukusuositus!

Lisää lyhyitä tarinoita

Edgar Allan Poe - The Gold Bug and Other Tales

Sain jälleen yhden novellikokoelman luettua alusta loppuun. Edgar Allan Poe lienee tuttu nimi yhdelle sun toisellekin, vaikkei kirjallisuutta harrastaisikaan.

Novellikokoelma osoitti melkoista vaihtelua novellien toimivuudeltaan. Muutama novelli piti otteessaan alusta loppuun, samalla nostattaen kylmiä väreitä, kuten esimerkiksi "The Tell-Tale Heart". Muutama muu novelli sitten sai lähinnä haukottelemaan, kuten "The Mystery of Marie Rogêt". Tämä tarina taisi tosin olla vahvasti sidottu omaan aikaansa. Kyseessä oli murhamysteeri, joka pohjautui oikeaan kuolemantapaukseen. Vapauttavaa havaita, etteivät edes mestarit aina onnistu.

Edgar Allan Poen tyyli on ilmeisesti hänen aikansa mukaista, tai jopa hieman ajalleen vanhahtavaakin. Nykylukijalle, tai ainakin itselleni, tyyli tuntuu bysanttisen kiemuraiselta, ainakin alkuperäiskielellään luettuna. En siis suosittele novelleja varauksettomasti viihteenä, mutta kauhusta ja mysteerikirjallisuudesta kiinnostunut luulisi saavan näistä jotain irti.

Päällystakki ja muutama muu tarina

Nicolay Gogol - The Mantle and other stories

Sattuipa seuraavaksi luettavaksi Gogolin novelleja englanniksi. Kokoelmassa olivat novellit "A May Night and the Drowned Maiden", "The Viy", "Memoirs of a Madman", "The Nose" ja tietysti "The Mantle".

Aiemmin venäläisen kultaisen aikakauden kirjailijoihin lähinnä Dostojevskiin tutustuneena Gogol pääsi yllättämään kepeydellään ja huumoristisuudellaan. "The Viy", eli Maahisten valtiatar oli myös varsin toimivaa kauhua, humoristisen kepeyden lisäksi. Nenän tarinaa lukiessa piti pysähtyä välillä naureskelemaan koko tarinan absurdiutta, ja lennokkaan kepeä humoristinen ote aiheutti välitöntä hymyilyä muitakin tarinoita lukiessa. Kuinka tällainen kirjailija saattoi olla mitenkään samalta aikakaudelta, mitä Dostojevski? Venäläinen kirjallisuus yllättää.

Suosittelen Gogolia ihan kaikille, täysin varauksestta, vaikket osaisi edes lukea.

Kissan kehto

Kurt Vonnegut - Kissan kehto

Vaihteeksi sain luettua jotain, mistä lisätä blogiin merkinnän. Tämä oli Kurt Vonnegutin Kissan kehto. Koko romaanin olisi saattanut lukaista yhdeltä istumalta, jos siihen olisi ollut aikaa. Vonnegutin teksti imaisee nimittäin ainakin tämän lukijan mukaansa mitä parhaiten.

Mitä Kissan kehdosta jäi päällimmäisenä mieleen? Ainakin tietysti se, että olen hillittömän suuri Vonnegutin fani. Mielen pintaan jäi myös mielenkiintoinen uskontojen ja pohjois-amerikkalaisen kulttuurin keskinäinen peilaus.

Teoksessa oli paljon muutakin mielenkiintoista, ja noin puoli tuntia loppusanojen lukemisen jälkeen mietinkin jo, että pitäisiköhän se lukea uudestaan. Olisi myös mahtavaa, jos oma sisäinen kirjoittajani oppisi Vonnegutilta jotain. Ei hän suotta ole valovoimainen piste kirjallisuuden tähtitaivaalla.